Tomboy näki viime viikolla vihdoin päivänvalon. Vaikka kaikki eivät sen julkaisuun aina uskoneetkaan, oli se yksi tämän vuoden odotetuimpia levyjä ihan yleisesti sekä omissa kirjoissani. Odotukset ovat siis kovat ja luulisi Noah Lennoxin aka Panda Bearin omilla harteilla olleen paineita klassikkostatuksen saavuttaneen Person Pitchin jälkeen. Miten tehdä seuraaja levylle, joka innoitti emobändi Animal Collectivea tekemään toisen merkkipaalualbumin Merriweather Post Pavilionin luoden yhdessä kasan seuraajia ja jäljittelijöitä, joiden tekemisille joku keksi nimen chillwave. Niin.
Omissa kirjoissani Noah Lennox on yksi tämän päivän musiikillisista visionääreistä, joka kulkee rohkeasti omia polkujaan. Person Pitch rakentui samplaamisen taiteen varaan ja tällä kertaa Lennox halusi jälleen uudistaan soundiaan. Haastatteluissa hän on maininnut saaneensa inspiraatiota levyyn mm. Nirvanan ja White Stripesin yksinkertaisen voimakkaasta kitaramusiikista.
Tomboylla tasoja onkin karsittu selvästi. Suurin osa Person Pitchia hallinneista sampleista on poissa ja niiden tilalle on yksinkertaisempaa instrumentaatiota. Pääosassa ovat yksinkertaiset biitit, efektoitu kitara ja muuten vahvasti efektoidut äänet, joiden alkuperää on monesti hyvin vaikea selvittää. Eniten vanhasta muistuttaa Pandan niin ikään vahvasti efektoidut ja kerrostetut vokaalit. Jos jotain valittamista pitää keksiä, ajoittain efektejä voisi käyttää hiukan vähemmän ja löytää sitä kautta inhimillisempää otetta. Välillä sanoituksista on tuskallisen vaikea saada selvää, kun niitä ei ole sisällytetty kansiin. Pidän Lennoxin ihmisluontoa pohtivista sanoituksista, joten pitää etsiä niitä sitten internetistä.
Yli puolet levystä oli julkaistu singleinä jo ennen levyn julkaisua. Haittaako se? Ei tosiaan ja perusteluja löytyy. Pandan musiikilla on tapana vaatia kuuntelukertoja ja kasvaa ajan mukana. Kun kaikki aikaisemmin julkaistut kappaleet muodostavat levyn ensimmäisen puoliskon, on levyyn helpompi päästä sisälle. Eivätkä versiot ole singleversioita, vaan Sonic Boom miksasi ne uudelleen Pandan kanssa ja levyversiot kuulostavat vielä singleversioita paremmilta. En ollut täysin vakuuttunut mm. You Can Count On Me:n ja Tomboyn singleversioista, mutta kuultuani levyversiot olin heti myyty. Albumilta ei löydy huonoa biisiä ja luulen suosikkibiisien olevan lähinnä makuasioita. Itse pidän Dronen ja Scheherazaden rauhallisemmasta maalailusta, Alsatian Darnin kasvavasta tamppauksesta ja Afterburnerin teknoilusta. Alkupuolen popimmista biiseistä Tomboy ja Slow Motion miellyttävät eniten. Benfican voi laskea yhtä nautittavaksi levyn päätökseksi kuin Person Pitchin Ponytail.
Noah Lennox on artisti, jolla on visio, jota kohti hän kulkee niin kauan kunnes on itse tyytyväinen. Hän etsii ja luo uutta koko ajan. Jo se tekee jokaisesta hänen levystään merkittävän. Tomboyta sai odottaa neljä vuotta, mutta se on lyhyt aika ehkä koko elämän pituisesta suhteesta. Tomboy kuulostaa heti ensimmäisillä kuuntelukerroilla hyvältä, vaikka ei välttämättä anna paljon itsestään. Kuuntelukerrat avaavat kokonaisuutta vähitellen. Itselläni on tällä hetkellä noin 15-20 kuuntelukertaa takana. Muistan aikoinani kuunnelleni itsepintaisesti Person Pitchia. Se ei silloin ollut itselleni tutuinta musiikkia enkä oikein tiedä miksi jaksoin kuunnella sitä. Joku viehätys siinä oli ja lopulta levy aukesi. Kun näin käy, voi levyn seurassa viettää parhaimmassa tapauksessa koko loppuelämänsä.
Tomboy kuulostaa luultavasti ensi viikolla paremmalta kuin tänään ja tulen löytämään siltä uusia puolia vuoden päästä. Toivottavasti 15 vuoden kuluttua lapseni kaivavat sen pölyttyneenä jostain pölyisestä nurkasta ja pyörivät lattialla musiikista huumaantuneina. Samalla voin itse muistella, että oli se Noah Lennox joskus kova jätkä, kun teki tämän levyn.
Spotify
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti