Qué? Una Cerveza? No? Primavera Sound 2011? Sí

Poble Espanyol

-Una cerveza, por favor
-Una?
-Sí

Aaahh! Miten virkistävää olla viikko ilman tietokoneita, informaatiota, blogeja ja uutisia yms. lämpimässä katsomassa hyviä bändejä ja keikkoja! Jotain sellaista oli Primavera Sound 2011.

Aina ei ollut yhtä lämmintä. Perjantaina ja Lauantaina mereltä puhaltanut tuuli toi tulvahduksen kylmän pohjolan todellisuutta palmujen keskelle. Muutoin mieli leijui suloisessa auringonpaisteessa. Yleisesti festareilla toimi lähes kaikki. Suosituimpia keikkoja lukuunottamatta hengähdys- ja liikkumatilaa oli sopivasti, ruokaa ja juomaa ei tarvinnut jonottaa liian kauaa torstain kaljahässäkkää lukuunottamatta, joka oli kieltämättä festareiden pahin miinus, ja tunnelma oli espanjalaisen huoleton.

Ajoittain perseet peittivät näkyvyyden

Keikkoja tuli nähtyä paljon ja tarpeeksi. Lauantaina oli jo melko kylläinen ja väsynyt olo, mutta sunnuntaina matka vei vielä katsomaan Me and The Beesia Poble Espanolille, mikä oli sitten festareiden viimeinen keikka Deakinin peruttua keikkansa ainakin itselleni edelleen tuntemattomasta syystä. Me and the Bees oli kuitenkin yksi festareiden positiivisimpia yllättäjiä. Edelliseen postaukseen upotin yhden heidän biiseistään ja se oli aika pitkälti kaikki mitä bändistä tiesin. Espanjalaisbändi soittaa kivan kuuloista indiepoppia hyvillä melodioilla ja sopivalla rosoisuudella. Laulajan ääni tuo mieleen iki ihanan Cat Powerin, mistä suurta plussaa. Keikan jälkeen mukaan tarttui myös bändin viime vuotinen (debyytti?) Fuerza Bien - erittäin mahdollinen kesälevy. Keikka oli juuri sopivan aurinkoinen päätös väsyneelle mutta onnelliselle ihmiselle.

Festarit alkoivat omalta osaltani niin ikään Poble Espanolilta, joka oli mukava vanhan oloinen pieni linnoitus, jonka sisäaukiolla bändit soittivat. Japanilainen Nisennemondai jumitteli ehkä vähän liian jumisesti itselleni, mutta ihan kivasti, kun taas Las Robertas surisi mukavan aurinkoisesti. Caribout ja Echo & Bunnymenit jätin suosiolla niistä kiinnostuneille.

Emeralds

Varsinaisten festareiden avajaispäivänä keikkoja tuli nähtyä enemmän. Emeralds vakuutti ensimmäisenä, vaikka kärsi aikaisesta aloitusajankohdastaan. Voin vain kuvitella miten tämä olisi toiminut pimeän aikaan kunnon valoshown avustuksella. Ensimmäisenä soitettu Candy Shoppe aiheutti heti kylmiä väristyksiä tai sitten se oli tuuli, en ole täysin varma, mutta ei sillä että sillä olisi väliä. Varsinkin viime vuotisen Does It Look Like I'm Here? levyn nopeammat palat, kuten Double Helix kuulostivat helvetin hyvältä ja kitaristi Mark McGuire soitti välillä yllättävän aggressiivisesti. Hieno keikka loppui kuin seinään.

Sen jälkeen matka vei kohti Cultsia, jonka keikkaan kohdistui pieniä odotuksia, mutta oli festareiden suurimpia pettymyksiä. Abducted ei ollut yhtään niin tykkiässää kuin levyllä ja Go Outsiden jälkeen lähdimme pois. Bändi ei saanut välitettyä samaa tunnetta kuin levyllä ja lopputulos oli vain tylsää poseeraamista. Matkalla katsomaan Blank Dogsia näimme viimeisen biisin Moon Duolta, jota olisi mielellään katsonut vielä lisää. Cultsin takia myös Blank Dogs jäi tyngäksi, mutta onneksi ehdin kuulla ainoan lempibiisini No Compass ja olin ihan uu uu uu uu. Blank Dogs/Captured Tracks mies Mike Sniper tuli muutenkin bongattua parin muun keikan yleisöstä.

Ducktails Killin' The Vibe

Tämän jälkeen kovasti odottamani Ducktails esiintyi Jägermaister lavalla, joka oli bändille juuri sopivan kokoinen. Matthew Mondanilen taustabändinä oli Big Troublesin jäseniä ja rummuissa itse Fluffy Lumbers ja voi pojat että oli hyvä keikka. Sanoisin että festareiden paras. Intensiteetti ja lavan koko olivat kohdillaan. Bändi soitti oikeastaan kaikki Ducktailisin parhaat pop biisit ja kermana kakun päälle vielä eeppisen rokkausversion Land Runnerista. Suu oli jatkuvassa hymyssä eikä tähän tarvittu pisaraakaan kaljaa tai muuta aineita, kun olisi ollut täysin typerää jonottaa puolta tuntia saadakseen pari kaljaa (maksukortti hässäkän vuoksi). Keikkaa seuraamasta bongasin Julian Lynchin, Emeraldsin sekä Ford & Lopatinin.

Ford & Lopatinin toisen jäsenen sooloproggis Oneohtrix Point Never tuli tsekattua syksyllä Helsingissä, joten kelasimme että sen voi jättää väliin, mutta kun lavalta kuuluvat äänet kuulostivat keitaalta Ducktails tinnityksen jälkeen oli pakko käydä katsomassa mistä on kyse. Näimme pari biisiä ja mieluusti olisin nähnyt vaikka koko keikan. Paras festari ohjelma sisältäisi ensin armotonta rokkausta ja sen jälkeen rauhoittavaa avaruussynadronepsykedeliaa tyyliin Oneohtrix.

Lol

Perjantaihin kuului vielä The Walkmen, joka ei itseäni varsinaisesti kiinnostanut, mutta oli hienoa nähdä ihmisten hurmio The Ratin aikana. Illan toisena huippukohtana oli ensimmäinen kohtaamiseni Interpolin kanssa. Itselleni 2000-luvun tärkeimmän yhtyeen piti tarjota lähinnä nostalgia arvoja, mutta olikin paljon muuta. Onneksi uusia biisejä soitettiin vähemmän, koska niitä en kaivannut. Anticsilta kuultiin yli puolet ja debyltäkin muutama pala. Evil oli yksi koko festivaalin hienoimmista hetkistä ja mm. Hands Away aiheutti kovia väristyksiä. Hieno, mutta hieman kaksijakoinen keikka, joka ehkä sulki ympyrän.

Sen jälkeen tuli vielä tsekattua Gold Panda, joka oli ihan jees. Girl Talkia ei jaksanut enää jäädä odottamaan varsinkin kun aikaisemmin esiintynyt El Guincho tuli niin ikään nähtyä keväällä Helsingissä.

Lauantaina tuli tsekattu hyvissä ajoin Aias, joka soitti säätilaan sopivaan kivaa surinapoppia ja esiintyi mukavan haparoivasti. Seuraavaana esiintynyt Julian Lynch oli liikkeellä bändin kanssa ja rokkasi yllättävän kovaa. Mielummin olisin kuullut levyiltä löytävää monipuolisempaa ilmaisua, mutta hyvä näinkin. Illalla tuli ohimennen vielä katsastettu Julianin Unplugged esiintyminen, joka maistui myös.

Hei, me ollaan Tennis. Haluutko pelaa meiän kaa?

Tennis yllätti totaalisesti ja soitti kollegansa Cultsin suohon. En ollut aikaisemmin varsinaisesti kuunnellut yhtyettä, joten he saavuttivat ainakin yhden voiton "Hi, we're Tennis" välispiikeillään. Takaraivossa jyskytttänyt Deerhunter kuume laimensi hiukan sitä edeltäneitä keikkoja. James Blake ei ole oikein iskenyt eikä tehnyt sitä vieläkään, vaikka annoimme hänelle kaksi mahdollisuutta todistaa kykynsä. Bassot jylisivät todella nätisti, mutta kun se ei vain riitä. Tarvitaan tunnetta kivojen soundien lisäksi. Eipä tarvitse yrittää tykätä enää tai edes käydä Flowssa katsomassa.

James Blaken keikka oli samaa laatua kuin kuva. Hahaa, vitsi et oon ovela dissaa Blakee 

Ariel Pink oli myös pienoinen pettymys. Missä vika, jos edes Round and Round ei lähde kunnolla? Ihmettelen, että Ariel jaksoi kypsytellä kaupallisempaa Before Todayta niinkin kauan, koska hänessä on pahasti esiintyvän vaikean taiteilijan vikaa - enää en yhtään ihmettele keväistä meltdown keissiä. Silti keikka ei oikein vakuuttanut, mutta ehkä Flowssa sitten uudestaan.

Bradford The Beerhunter

Vihdoin oli vuorossa kauan odottamani Deerhunter. Missasin yhtyeen Helsingin keikan pari vuotta sitten armeijan takia eikä minkään keikan missaaminen ole harmittanut yhtä paljon. Ilmassa oli pientä jännitystä ennen keikkaa. Alku lähti käyntii hiukan tunnustellen, jos Desire Linesia voi sellaiseksi kutsua. Hazel St. kuultiin Cryptogramsilta - harmi ettei enempää. Nothing Ever Happened oli festivaalin kohokohtia. Yli kymmenminuuttiseksi venynyt noisejumittelujamittelu olisi saanut jatkua puolestani vaikka aamuun asti. Keikan kruunasi vielä niin ikään kymmenminuuttinen Jay Reatardille omistettu He Would Have Laughed, joka tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Kun keikka loppui, olisin tahtonut vain lisää, vaikka sain paljon. Lockett revitteli kitarastaan ihanaa melua selkä puoliksi yleisöön päin. Basisti Joshua Fauver näytti vittuuntuneelta, kuten aina ja tupakkaa kului. Bradford oli avoin oma itsensä ja jaksoi huomioida yleisön.

Deerhunterin perään Kode9 soitti Burialia, mikä tuntui Deerhunter riemun jälkeen kuin keitaalta. Ketä muuta artistia kuuntelisi festareilla toisen soittamana? Sitä minäkin. Kun Pulp ei itseäni kiinostanut oli Burialissa sopivan väljää. Hieno setti ja yleisöstä tuli bongattua Interpol kitaristi Daniel Kessler. Pulpista ehdittiin katsomaan vielä loppuja ja olihan se hieno show, vaikka ei herättänyt itsessäni juurikaan tunteita. Silti oli komeaa nähdä ties kuinka monen tuhannen ihmisen laulavan Common Peoplea. Lindströmiin oli vielä reilusti aikaa niinpä muiden keikkojen puute ja väsymys vei voiton norjalaisesta.

Hei se on Burial! Eiku se onki Kode9 soittamassa Burialii!

Viimeinen festivaalipäivä Park Del Forumissa alkoi paikallisen Za!:n keikalla. Totaalinen jytky keikaksi! Kahden herrasmiehen pumppua on mahdoton niputtaa genrejen alle. Keikka tarjosi huikeaa rumpalointia ja intensiteettiä vain ajankohta oli väärä ja tyydyimme katselemaan katsomon puolelta. Nostan hattua sille muijalla, joka bailasi yksin yleisössä luoden festareiden hienoimman performanssin. Bändi menee kuunteluun heti, kun ehdin.

Perään The Soft Moon soitti festareiden kovimman aurinkoisen ajan keikan, vaikka sitä vähiten odottaisi synkältä post-punk yhtyeeltä. Perustavan laatuiset konerytmit ja muhkea bassottelu pakottivat väkisin liikkelle ja Luiz Vazguez todisti osaavansa myös laulaa. Gang Gangia venatessa tuli nähtyä vähän Yuckia, joka kuulosti hyvältä, kuten myös Tune-Yards. Fleet Foxesia näin noin tunnin ja maistui hyvin aurinkoisella nurmella istuessa. Yhtye ei varsinaisesti ole oma suosikkini, mutta hieno yhtye ja kesän hienoimpia kiinnityksiä kotimaisille festareille, jota ei fanien kannata jättää väliin.

Lizzie & Japanese Guy jamming

Vihdoin koitti Oh shit Gang Gangin aika. Odotuksia nosti uusi vuoden tähän asti paras levy Eye Contact. Keikka oli hyvä - festareiden parhaita - mutta ei täysin sellaista kiimaa mitä odotin. Show oli vapaa ja rento, mutta sittenkin liikaa intensiteetin kustannuksella? Suurin pettymys oli Mindkillan soittamatta jättäminen ja lyhyt 45 minuutin settiaika, johon sisältyi 4 biisiä uudelta levyltä ja vapaata jamittelua, joka muodostui keikan kohokohdaksi. Oli silti hienoa nähdä bändi ensi kertaa livenä ja toivottavasti tapaamme pian uudelleen.

Paremman puutteessa tuli kierreltyä lavoja. Prince Rama oli positiivinen yllätys, jonka olin ehtinyt jo vähän tuomita liiaksi hippeilyksi, mutta tribaalirummut ja surisevat synat maistuvat aina. A Classic Education on His Clancynesin bändi ja he soittivat ihan kivan keikan.

Festareiden loppuhuipennus oli ainoa vaihe, johon muodostui pahoja päällekäisyyksiä. Olisi ollut kiva todistaa Odd Futuren livemaine tai käydä riehumassa raskaamman musiikin suosikkini Pissed Jeansin keikalla. Kuitenkin pitkäaikainen suhteeni Animal Collectiven kanssa voitti kummatkin näistä, kun en ollut bändiä aikaisemmin nähnyt. Eikä tarvinnut pettyä, vaikka bändi soitti lähes pelkästään uusia biisejä. En tiedä olisinko enää siinä vaiheessa jaksanut enempää Brothersportin kaltaista bailausta. Aikaisemmin päivällä heitin läpällä soittaisiko bändi We Tigersin ja soittihan se. Pettymys oli, että osa yleisöstä ei tainnut tietää mistä biisistä oli kyse eikä Brothersportin kaltaista yleisbailausta syntynyt. Keikka ei ehkä vakuuttanut, jos sitä ei seurannut kokonaan. Bändin biisit vaativat aina hiukan pureskelua avautuakseen. Koko keikan jatkunut yleinen transsi ja uusien biisien mielenkiintoiset osat nostivat keikan festareiden parhaimmistoon ja uuden levyn odotukset saivat alkusysäyksen. Myös Deakin lauloi yhdelle biisillä. Kaikin puolin hieno päätös festareille Parc Del Forumilla.

Sain ihmiset jonottamaan, hölmöt

Kokonaisuudessa festarit olivat mahtavat ja Barcelona hieno kaupunki, jossa olisin viihtinyt pidempäänkin. Näettävää ja koettavaa festareiden lisäksi oli aivan liikaa aikaan nähden. Tuntui, että joka kulman takana on jotain kiinnostavaa. Varauksettomat suosittelut molemmille. Ensi vuoden festarit menevät vähintään harkintaan. Reissusta tuli ostettua myös levyjä - huom! pelkästään espanjalaisia: Aias, Me and The Bees, Deloreanin Ayrton Senna ep, jota en ole nähnyt missään muualla sekä Minimúsican lastenlevy, jonka luonnetta en tajunnut ostaessa. Hieno ostos silti. Levyistä juttua varmaan myöhemmin. Nyt päästän sinut, joka jaksoi lukea tämän kokonaan muihin puuhiin ja ehkä ensi vuoden Primaveraan?