Roger vastaan Nadal

Photo by Charlotte Zoller

Eilen tavastian avoimissa nähtiin ranskalaisten filmien poikien ja itse Rogerin ja Nadalin ottelut. Illan ensimmäinen ottelu tarjosi oikein mukavan kuuloista indiepopittelua, joka sopi hyvin lauantai-iltaan. Kotona tätä en ole jaksanut ja French Filmsin meininki on tuntunut itselle jo aikaisemmin nähdyltä. Livenä toimi silti hyvin ja yhtye on yhtä varmassa nousukiidossa kuin eturivin röökinpolttaja (ihmeen hyvin yhden röökin haju leviää ympäriinsä, sitä on vissiin jo niin hyvin tottunut savuttomiin baareihin, mikä on viime vuosien parhaita uudistuksia).

Illan pääottelu oli tietenkin Rogerin ja Nadalin kamppailu, Djokovic (Ed Droste kakkonen) rummuissa. Ottelu lähti heti hyvin käyntiin molempien pelaajien osalta ja jatkui tiukkana läpi ottelun. Tenniksen suurin vahvuus omissa korvissani on laulaja Alaina Mooren ääni, mikä klubiolosuhteissa hukkui paikoitellen liian kovaan äänenvoimakkuuteen. Se ei yltänyt samanlaiseen tehoon kuin Primaveran lehdoissa kuultuna. Myös Mooren tukkalaite jäi Primaveran mahtavan kiharapöhön varjoon. Keikka oli silti erittäin miellyttävä ja uusiakin biisejä kuultiin. Yhtyeestä jäi erittäin positiivinen kuva, mitä ei vähennä Cape Dory omistuskirjoitusten kera. Tervetuloa vaan uudelleen tänne pelaamaan tai vaikka purjehtimaan.


Cape Dory on muuten kova levy joka ei nihkeile, vaikka sen vastaanotto on ollut vähän nihkeä. Ei tässä pyörää keksitä uudelleen, mutta biisit on hyviä ja Alainan ääni on paras. Mitäs muuta? Ei kai mitään paitsi valkoiset hikinauhat päähän, polvisukat jalkaan sekä liian lyhyet sortsit ja t-paita ja eiku pelaamaan.