olevani
henkilö
tässä
videossa,
koska ulkona näyttää samalta. So Here We Are. Bloc Partyn klassiselta debyyttilevyltä, jonka kuuntelin tänään pitkästä aikaa ja onhan koko levy täynnä kovia biisejä toisensa perään ja huikeaa rumpalointia. Levy kuulostaa edelleen yksinkertaisuudessaan erinomaiselta. Paremmalta kuin bändin seuraavat levyt. A Weekend In The City oli vielä hyvä levy, muttei tarjonnut samanlaista herkkua kuin Silent Alarm. Nykyään, jos mieli tekee kuunnella Bloc Partya on Silent Alarm ensimmäisenä mielessä. Intimacysta en halua sanoa edes mitään, koska se ei ole kovin hyvä levy, enkä edes omista sitä. Biisinkirjoitus on korvattu koneilla ja turhalla metelillä, koska on olemassa oleellista ja turhaa meteliä. Kelen tämänvuotinen levykään ei ole jaksanut kiinnostaa. Kun bändin 4. levy aikanaan ilmestyy, aion kuunnella sen ja toivon, että se on hyvä.
Pohdin, että mihin katoaa bändien särmä ja oleelliseen keskittyminen ajan myötä, kun aletaan tekemään aina vain huonompia levyä. Eikö ole enää mitään sanottavaa vai nouseeko kusi ja kunnianhimo päähän? Eikö malteta pysähtyä ja luoda jotain uutta vaan sählätään nopeasti jotain kasaan. Uudistuminen tuottaa bändeille varmasti eniten ongelmia. Miten hylätä hyväksi havaittu soundi, jonka avulla on saatu ensimmäiset fanit? Paras vaihtoehto on luultavasti kehittyä luonnostaan, mikä ei ole varmasti yhtä helppoa miltä kuulostaa. Pitää uskaltaa siirtyä uuteen tai sitten kiertää samoja stadioneita vuosikymmenestä toiseen.
Tämä kuulostaa perinteiseltä indierunkkarin puheelta, mutta Bloc Partyn uran alkupään materiaali päihittää helposti bändin uudemmat konesotkut. Silent Alarm on parasta mitä he ovat saaneet aikaan. Ekat EP:eet ja sinkutkin ovat hyviä, kuten vaikka Tulips.
So Here We Are
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti