Tim Hecker: Ravedeath, 1972 (Kranky)

Musiikki hajoaa. Vuonna 1972 englantilaset opiskelijat keksivät tiputtaa pianon talon katolta tieteen nimissä. Tiede vastaan taide? Tim Hecker rakentaa musiikkinsa uudelleen näistä palasista.



Uuden levyn Ravedeath, 1972 pohjat Hecker äänitti yhden päivän aikana Islantilaisen kirkon uruilla tietenkin samaisessa kirkossa. Kotonaan hän koosti levyn näiden äänitysten pohjalta ja lisäsi koneellista melua rikkomaan harmoniaa. Levy on kahden maailman taistelu: juuri kun täydellinen harmonia alkaa saada kuuntelijasta otteen, melun aalto vetää takaisin.

The Piano Drop avaa itseoikeutetusti levyn intensiivisellä tunnelmalla. Tulee tunne, että tässä tapahtuu jotain merkittävää, kylmät väreet kulkevat musiikin mukana edestakaisin. Yllättäen ei ole yllätys, että levyn kannessa on kuva kyseisestä pianon tiputuksesta. Sen lisäksi levy leikkii muutenkin musiikin tuhoamisen mielikuvilla. Musiikkia vihataan komeasti Hatred of Music I-II. Muita tuholaisia edustavat Studio Suicide ja No Drums, jotka nimistään huolimatta ovat albumisen seesteisintä osastoa, kaunista, mutta jotenkin niin vainoavaa että täydellisen tyydytyksen harhaa ei pääse syntymään.



Ehkä parasta tämän tyylisessä musiikissa on se, että se ei ole yksi tulkintaista. Levyn kansitaide ja biisien nimet antavat osviittaa, mutta siihen se jää. Musiikin voi kukin tulkita tavallaan, kun sanoja ei ole. Kun Studio Suicide vaihtuu levyn päättävään kolmiosaiseen vähitellen seestyvään In The Airiin on olo vähitellen helpottunut. Selvisin, mutta haluan tätä lisää. Haluan kuunnella ja tutkia tätä lisää, koska alan huomata, että se ei menetä merkitystään heti, kun media verkko on irrottanut otteensa siitä. Yksi vuoden hienoimmista levyistä tähän asti.

Spotify