Ensiksi yritin sovittaa eri aiheita omien otsikkojensa alle, mutta tajusin että ei argumentoinnista tulee yhtään mitään ja that's just fine. Eli sekametelisoppaan mennään lusikat edellä.
Luettuani viime aikoina juttuja Coldplaysta ja Loutallican uudesta levystä tunsin huojennusta ettei minulla ole minkäänlaista tarvetta sotkea lusikkaani niihin soppiin. Sen sijaan lusikoin mielelläni seuraavaa sekametelisoppaa. Se on värikästä ja innostavaa. Mitä Coldplayn uusi levykin saattaa olla kannen perusteella, mutta en tiedä kun ole kuullut.
Kyse on Braidsista, joka alkuvuodesta keräsin esikoisalbumillaan Native Speaker mukavia arvioita ja kivaa pöhinää täysin ansaitusti. Sittemmin huomio on laantunut ymmärrettävällä tavalla, kun uutta hyvää musiikkia syljetään ovista ja akkunoista. Kirjoitin aikoinaan jo tekstin Braidsista innostuspäissäni, mutta poistin sen myöhemmin. Silloin mietin kestääkö Braids kuuntelua. Alkuinnostuksen jälkeen tuntui ettei kestä, mutta Native Speaker levyyn on tullut palattua muutamia kertoja vuoden varrella ja siihen on syynsä.
Braids ei vielä tee maailman omaperäisintä musiikkia muun muassa siitä syystä että Animal Collective ehti apajille ensin. Suoria vaikutteita on havaittavissa, mutta se ei ole ihme. Bändien touhut tuntuvat enemmän sukulaissielujen touhuilta kuin plagioinnilta. Braidsin kokonaisilme on nuorekas, innostunut ja kauneutta sen eri muodoissa hakeva. Varsinkin albumin alkuosa on totaalista herkkupirtelöä makunystyröille. Värien kyllästämä musiikki hyppii ympäriinsä, tulee lähelle ja pakottaa irrottautumaan muoteista. Pari viimeistä biisiä eivät yllä aivan samalla tasolle, mutta se on anteeksiannettavaa.
Erityismaininnan ansaitsee bändin laulaja Raphaelle Standell-Preston. Lusikat soppaan:
Loppuun vielä perjatai-pähkinä: Nyt-liitteen mukaan Coldplay uuden albumin odotetaan pelastavan rock-musiikki ja levy-yhtiönsä Emi. Braids äänitti Native Speakerin 500 dollarilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti