hajoaminen

Hajoaminen by Lejussi on Mixcloud

Elävänä

Elävänä by Lejussi on Mixcloud

Burn Baby Burn

Let it burn by Lejussi on Mixcloud

Kalojen ruokaa

Klikkaa, jos klikkaa

End of an era

Loppu // Get off the internet

Blogi kuolee nyt, ainakin syksyksi. Voi olla, että lopullisesti, koska lähden syksyksi vaihtoon Madridiin. Viime aikoina motivaatio bloggaamiseen on ollut aika kadoksissa, kuten myös sanottava. Blogin ideahan on ollut epäselvä sen alusta lähtien. Se alkoi, jatkui ja jatkui, koska ei osannut muutakaan, mietti loppua useamman kerran ja nyt tuli hyvä paikka painaa stop-nappulaa.

Blogi alkoi ilmaisun tarpeesta ja päättyy näköjään ilmaisun tarpeettomuuteen ainakin tässä muodossa. Sen ajan kun blogi on ollut pystyssä, oma elämä on ollut aikamoista myllerrystä. Vaikeita aikoja on riittänyt, vaikka en tiedä onko se täällä näkynyt, mutta olen tietoisesti halunnut pitää sen pois näiltä sivuilta. Jälkikäteen ajateltuna blogi on toiminut ainakin pienenä henkireikänä, musiikki sitäkin suurempana ja siitä blogikin sikisi - tarpeesta purkaa musiikinkuuntelun tuottamia patoja ja analysoida kuunteluani. Musiikki on siitä hieno taiteen muoto, että sitä on helpompi kuluttaa kuin muuta taidetta ja se voi olla läsnä kaikkialla. Se tarjoaa abstraktiotasoja, jotka auttavat näkemään ja ymmärtämään elämää ja ehkä parhaimmillaan tarjoamaan myös vastauksia ja ratkaisuja. Tärkeintä kuitenkin on, että musiikki voi olla lähes aina läsnä niin kovin monissa eri muodoissa. Haluan rohkaista ihmisiä menemään eteenpäin elämässään ja luottamaan että vaikeudet voi voittaa. Niiden kanssa askarrellessa voi kuunnella vaikka tonneittain musiikkia ja yrittää alkaa nörtteilemään aiheesta.

Joitain uusia ideoita on aina, koska ilmaisun tarve pysyy, mutta kaikki ideat eivät ole hyviä enkä viitsi alkaa pitämään enää uutta tälläistä blogia. Pitää muhituttaa ideoita ajan kanssa päänupissa tai tehdä jotain muuta. Tässä välissä ajattelin vähän elää. Pois internetistä aurinkoon ja illan pimeyteen. Sieltä löytyy jotain kiinnostavaa, kun maltan olla avoin elämälle.

Viime aikoina on ollut siistiä pelkästään kuunnella hyvää musaa analysoimatta sitä liikaa. Kiitos kaikille, jotka lukivat kerran tai jaksoivat lukea useamman kerran. Ilman teitä sanoillani ei olisi mitään arvoa. Loppuen lopuksi on parempi aloittaa puhtaalta pöydältä kuin roikkua loputtomiin vanhassa, joka ei enää tunnu oikealta tai jolla ei koskaan ollut mitään suuntaa.

Loppuun kaksi biisiä, vaikka niitä voisi laittaa vaikka sata. Cat Powerin uusi, koska odotan levyä, Ruin on huippu ja Cat Poweria on tullut kuunneltua viime aikoina aika paljon.



Liarsin uusi levy on vuoden parhaita. Pidän siitä, että he jättävät aina toivoa levyjensä loppuun, jotka muutoin ovat teemoiltaan aikamoista vuoristorataa. Annual Moon Words jää nyt kuitenkin väliin. Loppuun The Other Side of Mt. Heart Attack - yksi maailman parhaista biiseistä.

Vestals

Vestals on itselle verrattain uusi tuttavuus, mikä ei liene outoa siinä suhteessä, että Lisa McGee julkaisi debyyttialbuminsa Forever Falling Towards the Sky Vestals nimen alla aivan hiljattain. Aikaisemmin erilaisissa bändikokoonpanoissa soittanut ja mm. vokaaliosuuksia Jefre Cantu-Ledesman Love is a Stream levylle laulanut McGee on saanut kasaan tasapainoisen ja viekoittelevan debyytin.

Levyn viisi kappaletta on upotettu utuun, kaikuun ja meluun. Mieleen nousee vahvasti Grouper, mutta Vestalsin identiteetti on silti ihan oma ja enemmän kallellaan meluisampaan shoegazingiin. Kappaleet vellovat äänimassoissaan luoden voimakkaita tunnelmia, mutta vokaaliosuudet tulevat hyvin lähelle kuulijaa pitäen jalat juuri ja juuri maan kamaralla.

Viime aikoina olen fiilistellyt Vestalsia etenkin pimeän tultua ja syksyn tullessa tälläisen musiikin tarve vain kasvaa. Vestals on parhaita uusia tuttavuuksia mitä tänä vuonna on tullut vastaan.

Kuudes Aisti & Flow

Nopea ja sekava katsaus otsikon festareihin, joista lienee sanottu monissa paikoissa jo aika paljon, joten itse sanon vain jotain vähän, koska en saa nyt muutakaan aikaan tällä hetkellä aikaan. Ainoa asia joka soi päässä on St. Vincentin Pop Group versiointi She is Beyond Good and Evil - ne kitarariffit ja se energia, hui!

St. Vincentin keikka oli itselleni Flow:n odotetuin ja koko viikonlopun sitä saikin odotella. Björk kiinnosti ilmiönä, mutta ei sitä kauan jaksanut katsoa, kun mieli vaelsi jo St. Vincentin luo. Keikka alkoi rauhallisemmissa tunnelmissa ja alkoi nousta parasta ikinä kategoriaan vasta Annien kertoessa Alaska tarinan ja Northern Lightsin pärähtäessä soimaan. Sen jälkeen taisi tulla yllä mainittu tajuton Pop Group cover, Krokodilin stagedaivaus, jonka aikana meinasin taas vaihteeksi tuhota silmälasini. En tiedä oliko bändi varautunut encoreen ja hetken sitä sai huutaa, mutta Your Lips are Red oli siihen paikkaan edelleen parastaikinä kategoriaa.

Sitten toiseen parastaikinä keikkaan. Ty Segalliin Kuudennessa aistissa = MURHAA koko keikka. Tajuton sauna ja lenkillä ei tarvinnut käydä viikkoon niin kuin olisin muutenkaan jaksanut. Muutoin aistissa Shabazz Palacen bassot ja meininki oli aika hyvä ja kirjaimellisesti kuuma. Black Twig oli perus hyvä, aikaisemmin tosin ollut parempikin. Veronica Falls ja Black Lizard aika jees. Veronica olisi kyllä pitänyt nähdä klubilla. Aisti oli tervetullut uutuus mitä pieniä lapsen tauteja oli havaittavissa ja tungos oli välillä aikamoinen.

Ja jälleen takaisin Flow:n kimppuun. Päälavan keikkoja ei tullut seurattua Feistiä ja Björkiä lukuunottamatta, mutta niistäkään oli hirveän vaikea saada otetta. Se olisi luultavasti vaatinut lavan edessä oleilua. Keskimäärin Circon Other Sound oli parasta flowssa. Täysin tuntemattomia bändejä itselle, jotka räjäyttävät tajunnan enemmän tai vähemmän, kuten Motelli Skronkle, nukkumisrauhan tanssiksi muuttanut Orchestra of Spheres ja Jarse. Mistä näitä bändejä oikein tulee ja miksei niistä puhuta enemmän? Päälava on täynnä isoja pettymyksiä ja kaikki kiinnostava hautautuu luoliin.

Nicolas Jaar yllätty positiivisesti ja oli lauantain paras, vaikka miehen tuotanto on itselle vielä aika vierasta. Yleisöä ei kosiskeltu, välillä leijuttiin kivasti ja sitten tuli vähän biittiä ja juuri kun jengi alkoi tanssia bändi veti hanat kiinni. Chromatics oli hyvä, vaikka myös Sleep Over olisi myös saattanut olla, mutta elämä on valintoja täynnä. Friends aika huono. Kai ne soitti lopulta I'm His Girlin, mutta en jaksanut odottaa niin kauaa. Awesome Tapes from Africa oli virkistävä lauantain aloitus, Oneohtrix Point Never hyvä, kuten myös Sun Araw, jonka setissä parasta oli Talking Heads coverointi.

Siinä kai se. Flow on siitä mainio festari, että siellä on myös paljon hyviä tuntemattomia bändejä kaiken ison hypeindien keskellä, joka ei kuitenkaan jaksa sytyttää. Alue toimi melkein erinomaisesti ja paljon paremmin kuin viime vuonna. Ruoka oli hyvää ja välillä mietin ettei mulla oo mitään asiaa muotiblogeihin. Nyt tällä hetkellä mietin miten saan St. Vincentin eroamaan miehestään tai milloin voin nähdä hänet uudestaan. Sitä varten pitää rakentaa iso MARRY ME kyltti. Ihmettelin ettei kellään tainnut olla sellaista mukana tai sitten ne jäivät portille.

Darkest summer days are gone

Kuulostaa niin tutulta, kuulostaa niin hyvältä, kuulostaa niin ajattomalta. Chris Cohen on aikaisemmin hankkinut kannuksiaan muun muassa Deerhoofin, Cass McCombsin ja Haunted Graffitin riveissä. Nyt on tullut aika sooloilla ja suosikki lafka Captured Tracks on kaapannut miehen talliinsa. Optimist High on kevyt kuin höyhen. Sovituksen jälkeinen tila, ilmassa on optimismia, kaikki ovet auki, kesä jatkuu ikuisesti ainakin vielä yhden päivän.

Lopussa päästetään irti loputkin kahleet ja rummutetaan ilmavasti sydämen kyllyydestä. Kuulostaa taivaalliselta - pop-musiikilta parhaimmillaan.

Ian Drennan

Cannonade on ensimmäinen maistiainen toisen Big Troubles vokalisti-biisinkirjoittajan ensimmäiseltä soololevyltä The Wonderful World. Sanotaanko nyt, että jännältä kuulostaa. Paremmalta mitä enemmän kuuntelee. Biisin perusteella lienee turha arvailla mitä levy tulee sisältämään. Levy-yhtiö Underwater Peoples kuvailee sitä muun muassa näin: Ian Drennan’s first solo effort is sorrowful, active and curious; a vast record that is exponentially enjoyed by the emotionally attuned.

STRAKTOBEAM

Onko maailmaan 70- ja 80-luvuilla saapuneiden syntikoiden maailmanvalloitus viimeinkin alkanut? Oletko havainnut naamioituneita muukalaisia lähikauppasi vihannesosastolla tai naapurissasi? Onko seinän takaa kuulunut outoja ääniä, kuten bittimurskaa, vastustamatonta surinaa ja oudosti rauhoittavaa särinää. Jos näin on, olet ehkä painautunut tiiviimmin vasten seinää kuullaksesi paremmin. Äänet ovat imeneet sinut mukaasi. Olet vaipunut kosmiseen transsiin.



STRAKTOBEAM on neljän syntsanistin ja rumpalin voimin elävä orgaaninen mekanismi, jonka soundcloudista löytyvät biisit kuulostavat sopivan kieli poskessa tehdyiltä, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa laatua ja hyvää mieltä. Monsters on kosminen tunnelmointi. ロックマン [DLN-001] vs. Straktoman [STRB-012] tuo mieleen videopelit, virtuaalisen kaahailun ja öö kuuntele itse niin keksit varmaan jotain vielä siistimpää.




Mikäli kosminen transsi on nyt tehnyt tehtävänsä, suuntaat luultavasti 4.8 Lepakkomieheen tai Flow festivaalin Open Sourse Stagelle perjantaina 10.8 klo 17.00. Eikä mitään ole enää tehtävissä, olet kaapattu, osa invaasiota.

Everything is changing and theres nothing i can do (Paska kesä)

Sään herra on tänä kesänä pyllistellyt oikein urakalla. Vaikka heinäkuun loppupuoli jo häämöttää, tuntuu ettei kesä ole vielä alkanutkaan. Onneksi Tame Impala tarjoaa jälleen auringon korviketta, kuten pari kesää sitten. Viime vuonna yhtye jäi koko kesäksi paitsioon ilman mitään hyvää syytä. Uusi biisi riitti sytyttämään uinuneen kipinän. Ja mikä biisi se onkaan, soinut pari viikkoa päässä sekä soittimissa ja tulee soimaan vielä roimasti lisää. Kevin Parkerin kyky värittää maisemia sekä pop-kappaleita on ihailtava. Uutta albumia Lonerism joutuu harmittavasti odotella syksylle asti. Sitä ennen kuitenki sitä psykeeeeeee:

Watermelontreefloating mix

KesäMixi syntyi fiilispohjalta. Alkupuolella se liikkuu aika menevissä tunnelmissa, tyytyy ajoittain fiilistelemään maailmanmenoa ja loppupuolella kesäiltoja. Suurin ylläri taitaa olla 70-luvun italialainen avaruusproge.

4 + 1: Julia Holterin Ekstasis

En jaksa tehdä mitään puolivuotissuosikkilevyt listauksia. Totean vain, että Ekstasis on suosikkini tänä vuonna julkaistuista levyistä. Tässä 4 +1 syytä tuhansista miksi niin on. Ei ehkä parhaita, ei ehkä huonoimpia, ei ehkä merkittävimpiä, mutta oleellisia syitä ja hetkiä, jotka sykähdyttävät edelleen joka kerta. Extrakrediittiä Julia ansaitsee erinomaisista videoista.

1. Naa na na na na na na naa
Naa na na na na na na naa
aaa aa aa aa aa aa aa aaa  (In The Same Room)



2. we go we go we go we go we go we go we go (Für Felix)



3. Moni, mon amie,
you'll be the death of me,
with your silver lips and lies.
Moni, mon amie,
I feel so ordinary,
when you go out with your friends. (Moni Mon Amie) + Yours Trulyn intiimi live video, joka kepittää levyversion.



4. Ten signs that read silence.
Too cold to remember a face, impossible to say. (Marienbad)



+1 Olen löytänyt Julia Holterin virkistävän teeskentelemättömistä ja silti leikkisistä lauluista merkityksiä ja elämää enemmän kuin mistään muusta tänä vuonna julkaistusta levystä. Olen nauttinut Our Sorrowsista tähänkin asti, mutta eilen yhtäkkiä löysin sen sanoista, kenttä-äänityksistä ja videosta merkityksen. En tiedä onko se mitä Holter on kappaleella/videolla hakenut. Haastatteluissa hän on sanonut säveltävänsä usein intuitionsa mukaan, koska jokaisen äänen puhkimiettiminen on tylsää. Merkitykset voivat näin piillä rivien välissä ja paljastuessaan yllättää sekä kuuntelijan että lauluntekijän itsensä.

Elämä muuttuu. Ekstasis ja sen merkitykset muuttuvat mukana. Ekstasis on jo alkanut elää omaa elämäänsä. Siksi se on suosikkini tänä vuonna julkaistuista levyistä.

Ka moon

Come On on täydellinen kenkientuijottelupoppala. Pala täydellistä kenkiintuijottelupoppia siis. Varsinkin kitarasoundit on ihan täydelliset ja rumpukone kuuluu asiaan. Löysin bändin vastikään, mutta esikois ep tuli ilmoille jo viime vuonna. Hieno lafka Underwater Peoples julkaisi.

Oshin

Helisevän kaunis, voimakas, intensiivinen, täynnä elämää ja elämänhalua sekä angstia muun muassa tätä kaikkea on DIIV:n debyyttilevy Oshin. Kirjoittaessani ensi kertaa Divestä (bändin nimi muuttunut) en ollut vielä täysin vakuuttunut kuulemastani ja uumoilin debyyttialbumin kertovan enemmän sitten joskus. Nopeasti kasaan saatu debyytti lunastaa kovat odotukset ja on selkeästi parhaita tänä vuonna julkaistuja levyjä. Jos tykkäät kitaramusiikista, on Oshin lähes pakollista kuunneltavaa. Ainoastaan biisien sekaan kauitetut vokaalit saattavat karkoittaa kuulijoita, jotka haluavat musiikkinsa selkeänä.

DIIV:n soundi on jotenkin todella tutun kuuloinen, mutta silti tuore ja ajaton. Palapelin palasia lainaillaan vähän sieltä täältä, mutta lopputulos kuulostaa täysin omalta. Levy on ollut nyt viikon streamattavissa ja muutaman kerran olen sen ehtinyt kuuntelemaan, mutta jo ensi kerta vakuutti sen erinomaisuudesta. Vanhat tutut suosikit Human ja Sometime ovat saaneet uusia sävyjä bändidynamiikan myötä. Muutenkin loistavia biisejä laskiessa alkavat sormet loppua kesken Past Lives, How Long Have You Known?, Wait... Koko levy soljuu helposti läpi neljänkymmenen minuutin kestonsa ja sen uudelleen soittaminen on melkein vielä helpompaa.

Ajoittain Oshin on kuin hyppy hyppytornista veteen, lentämisen tunne ilmassa, tiedostamaton isku veteen, suloinen sekamelska pinnan alla sekä veden pinnan halkova jälki euforia. Parhaimmillaan se liikkuu yhtä kevyesti ja näyttävästi kuin surfari aalloilla, vaikka ei olekaan surffimusiikkia. Hetkien ajaksi se pysähtyy tuijottamaan tähtiä kirkkaalla öisellä meritaivaalla. Se murtautuu sisuskalujen läpi helposti, saa paskan tuntumaan paremmalta, hyvät asiat vielä paremmilta, saa auringon paistamaan neljänseinän sisään ja ilman virtaamaan vapaammin.

Oshin on hyvin todennäköisesti yksi parhaista levyistä tänä vuonna ja ykköskandidaatti vuoden 2012 kesäalbumiksi. Virallisesti se julkaistaan huomenna. Streamaus onnistuu vielä hypemasiinan kautta. Suosittelen.



Bonarina viime vuonna kuvattu live. Biiseinä Sometime, Wait, Doused ja (Druun) + haastattelu.

Wimbledon 1980

Wimbledon 1980 muodostaa hetkellisen madonreiän samaisen vuoden klassiseen finaaliin. Menneisyyden paino tuntuu. Tapahtuman ainutkertaisuus ja lopullisuus. Madonreikä sulkeutuu juuri niillä hetkillä, kun alkaa tajuta mitä on tapahtumassa. Tahtoo palata takaisin.

Indian Wells käyttää tennistermistöä hartaudella hyväkseen, koska juuri muuta tietoa et hänestä luultavasti löydä. Musiikki itsessään liikkuu aamukasteisen autioilla kentillä ja puhuu puolestaan. Mun puolesta urheilutermistöä käyttävää musaa voitaisiin tehdä lisää, koska ei sitä liikaa ole. Jotenkin nerokas yhdistelmä, silloin kun se toimii.

Androgynous Mind

Kaksi biisiä brutaalia tykitystä alkuun. Kaksi seuraavaa enemmän Women-tyylistä bändin hauraampia hetkiä luotaavaa snadisti vääristynyttä popkaunokkia, jotka vanha Women vokalisti Pat Flegel tulkitsee unisen välinpitömättömästi onnistuen silti tai siitä johtuen koskettamaan ihmissielua. Viimeinen kappale on jostain aikaisempien neljän välimaastosta. Virkistävä ja lupauksia herättävä nightstalker ep on ilmaiseksi jaossa bandcampissa. On ilo kuulla mitä Womenin jäsenet tekevät nykyään, sillä bändin perintö on liian erinomainen hukattavaksi. Knock on My Door on huippukohta.

Soudan huopaan saalista perkaan

Sateisen sunnuntain kunniaksi ja vastenmielisten lomakkeiden vastapainoksi käytän hetken ajastani ruotimalla viime aikojen saalista. Mitä mahtaakaan katiskasta löytyä? Siikaa, kuhaa vai kenties valmiiksi paistettuja muikkuja? Noh, se selviää seuraavasta rivistä alkaen. Uudet perunat eikun kiehumaan.



Dirty Projectors palaa ensi kuussa uudella Swing Lo Magellan levyllä. Molemmat levyltä ennakkoon irrotetut kappaleet ovat erinomaisia, mutteivat mitään yliluonnollista kamaa. Bändi alkaa olla kehityskaarensa siinä vaiheessa, jossa alkuaikojen kokeilut ja aina vaan uudet kokeilut ovat pikku hiljaa muodostamassa vain bändille itselleen ominaisen soundin, jota yhä perinteisemmäksi muuttuva laulunkirjoitus tukee erinomaisesti. Kaikkien experimentaalihörhöjen ei kuitenkaan kannata vielä huolestua, koska ei tämä vielä Bob Dylania ole. Pidän Dance for You:n sopivan raa'asta tuotantotyylistä eritoten vokaaleiden suhteen. Muutenkin mukana on paljon korvaa ja lonkkaluita miellyttäviä elementtejä, jotka mätsäävät vallitsevan vuoden ajan kanssa hyvin. Swing Lo Magellan tarjoaa taatusti paljon ruodittavaa ennenkuin varsinaiseen lihaan pääsee käsiksi kyllääksi tulemisesta puhumattakaan. Juuri nyt eniten kiinnostaa kuitenkin se mikä levyn kannessa olevan miekkosen osuus on levyllä.



Blaa blaa blaa, hopparii et saa must vielä tekemälläkään, mutta tää hoppi meininki alkaa maistumaan koko ajan paremmalta mun sisällä. Ensimmäinen reaktio tähän videoon + biisiin oli LEVEE HYMY. Tää pikkukundi on sanalla sanoen huikee! Taatusti yks vuoden parhaita videoita ja biisiäkin on yhtä helppo luukuttaa repeatillä kuin ahtaa paistettuja muikkuja naapaan. Ilmeisesti tässä sämplätään vielä Gorillazia?



Nimi muuttu. Nyt se on Diiv, minkä ehkä kaikki tietää jo, koska hype kasvaa ja kasvaa. En anna sen haitata, koska parin viikon päästä debyyttilevy Oshin saattaa hyvin olla vuoden parhaita. Tätä se hype juuri on, mutta joskus se on välttämätöntä. How Long Have You Known? video näyttää mistä ainesosista Diiv muodostaa soundinsa. Ei yksiselittäistä, mutta perinteistä, melko tuttua jopa, mutta silti niin uutta ja toimivaa. Doused voi hyvin olla tämän vuoden kahen kilon siika.

Spooky Action at a Distance

Ilmapallot leijuvat kohti tuntematonta iltapäivän seesteisellä taivaalla. Rummut naksuttavat krautille uskollisesti melkein koko ajan jättäen kitaroille tilaa maalailla maisemia. Usein ne tyytyvät maalaamaan vain yhtä hitaasti vaihtuvaa maisemaa. Liikeessä pelottavat asiat ovat tavoittamattomissa. Ne voi nähdä, mutta kohdata vasta pysähtyessään. Matkalla on aikaa miettiä mitä on tullut tehtyä ja koettua. Liikkeen pysähdyttyä voi miettiä haluaako juurruttaa itsensä tänne vai jatkaako vielä parin pysäkin verran.