Sivut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ducktails. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ducktails. Näytä kaikki tekstit

5.11.11

Real Estate: Days (Domino)


Vaikka seuraan uutta musiikkia paljon, ei ole mitään takeita siitä, että parin biisin hehkutuksista kehkeytyy pitempiaikaisia suosikkeja. Real Estatesta olen pitänyt bändin ensimmäisestä kiertue cdr:stä asti, jonka poistin aikoinaan lillumasta internetissä. Uusi albumi Days on osa tätä jatkumoa. Se laskeutuu kevyesti vuoden top-5 levyjen joukkoon.

It's Realin uusi video on ihan paras.



Daysin soittaminen ensi kertaa oli kuin tutun karamellin syöminen pitkästä aikaa. Kääreet olivat saaneet uuden designin eikä maustakaan voinut olla enää täysin varma. Makeisen hitaasti sulaessa suun sopukoissa maistelin sen aromeja. Om nom... maistuupa hyvälle, samat vanhat maut ovat tallella, ei ollenkaan hapanta, vanhat hyvät aromit erottuvat entistä selkeämmin. Taidanpa ottaa toisen. Mitä useamman makeisen söin sitä varmempi olin, että kyseessä on yksi suosikki makeisistani.

Musiikillisesti Real Estate tuo edelleen mieleen rannan, aallot, auringonvalon, palmut... mutta ranta on kuitenkin se paikka minne musiikki johtaa. Teksteissä liikutaan lähiöissä - siellä missä arkielämä tapahtuu. Pienillä eleillä yhtye maalaa tarkkoja arkielämän tuokiokuvia: nostalgiaa, etsimistä, toivoa ja tuo esiin tavallisten asioiden kauneuden. Seesteisen pinnan alla piilee aimo annos merkityksiä. Kakkosbiisi Green Aisles tiivistää hyvin mistä bändin musiikissa on kyse:

All those wasted miles
All those aimless drives through green aisles
Our careless lifestyle 
It was not so unwise, no

Kokonaisuudessaan Days on erinomainen pop-levy, jotka lopulta ovat aika harvassa. Suosikkibiiseiksi ovat nousseet ainakin siipimiesten kynimät kappaleet. Instrumentaali Kinder Blumen on kitaristi Matthew Mondanilen (Ducktails) taidonnäyte ja vie vahviten kohti rantaviboja. Basisti Alex Bleekerin kirjoittama ja tulkitsema Wonder Years on toiveikas tuutulaulu, jonka alussa tehdään kunniaa The Zombiesille. Kappaleen lopussa mukaan astuu Mondanilen nestemäisissä pedaaleissa uitettu kitara, joka muutoinkin on yksi Real Estaten vahvimmista aseista.



Joidenkin arvioiden perusteella olen saanut kuvan, että Real Estaten maailma joillekin on liian pliisu. Se ei räjähtele tai tavoittele taivaita, vaan on piirun tarkkaa työtä, jossa ei ole huteja. Kun levyä ajattelee tarkemmin, ihanne voisi olla että oikealla maailmalla ja Daysilla ei olisi kovin paljon eroa. Elämä, kun on päiviä vaan, kuten bändi lopussa toteaa:

There goes the day
Oh what a shame
Its ok, that's all the same
It's all right, it's ok
Because tonight is just another day

Sen kunniaksi on hyvä laittaa Deerhuntermaiset psykedelia jamit pystyyn. Arkielämän euforiaa.



Days@Spotify
Hyvä kansijuttu Real Estatesta@Fader
+ Real Estate coveroi brittibändi Feltiä keittiössä@Fader

1.10.11

I wish I was in a lo-fi pop buzz band

HBO:n uus sarja Hamilton Road on on ihan sika hyvä. En tiiä onks ihmiset vielä kuullu siitä tai nähny sitä, mutta täs olis teaserii. Se kertoo lo-fi buzz bändien jäsenten hektisestä elämästä.


I wish I was in a lo-fi pop buzz band but i'm not ;(


22.7.11

Sit Around With Ya


Kuulin tän biisin ensi kertaa viime syksynä Korjaamolla. Se iski heti. Levyversio on vihdoin täällä. Biisi löytyy uudelta Killin' The Vibe 12". Ducktails hoitaa homman himaan joka kerta. Yksinkertaista, vähän rupista mutta silti niin oleellista. Tämä todistaa, ettei tarvitse olla mikään ydinfyysikko ollakseen hyvä (ja tämä on kehu). Tää on luultavasti ihan paska blogi, jos et tykkää Ducktailsista. Mutta en voi sille mitään, että tää tekee mut hyvin hyvin iloiseksi. Huikeeta!

you try so hard
working all day long
just hang on to your mind


you know i wanna sit around with ya

13.6.11

Paljon Paljon juttui uutisiii ja pari kotimaista piisiii - Kukaan ei voi ainakaan väittää että kalastelisin lukijoita hämäävällä otsikolla

Ensimmäisenä tarjolla on kaksi levy-yhtiö uutista. Ensimmäisen aika moni jo varmaan tietää. Nick Triani on perustanut uuden kotimaisen levy-yhtiön Solitin. Hieno uutinen, kuten myös yhtiön rosteri näin alkuun. Erityisesti odotan Black Twigin tulevaa levyä. The New Tigers on täysin uusi tuttavuus ja lyhyt ensivaikutelma oli positiivinen. Siin olis maistiaisii.

Latest tracks by thenewtigers

Toinen uusi levy-yhtiö on Ducktails/Real Estate/Predator Vision/Parasails mies Matthew Mondanilen perustama New Images. Sen kaksi ensimmäistä julkaisua ovat Killin' The Vibe 12" ja kotimaisen Tomutontun (Kemiallisten Ystävien Jan Anderzenin sooloproggis) uusi levy Elävänä Planeetalla. Hyvin hyvin mielenkiintoista.

Tomutonttu - Donovan by New Images

Sitten ulkomaan sähkeisiin.



Domino haali talliinsa Real Estaten, jonka kovasti odotettu kakkoslevy näkee päivänvalon näillä näkymin ensi syksynä. Samalla Domino julkaisee myös bändin jäsenten sooloprojektien Ducktailsin ja Alex Bleekerin tuotantoa. Uu Yeah!


Ihana St. Vincent julkaisee julkaisee uuden levynsä Strange Mercy syksyllä 4AD:n toimesta. Alunperin oltiin jo menossa naimisiin Marry Me levyn tiimoilta, mutta sitten St. halusi alkaa näyttelijäksi, joten katsotaan nyt miten käy tällä kertaa. Lisätietoja heti kun niitä on tarjolla!

Sää on illalla etelässä sateinen. Huomisesta säästä ei ole vielä tänään tietoa, joten siitä lisää huomenna. Hyvää illan jatkoa.

4.6.11

Qué? Una Cerveza? No? Primavera Sound 2011? Sí

Poble Espanyol
-Una cerveza, por favor
-Una?
-Sí

Aaahh! Miten virkistävää olla viikko ilman tietokoneita, informaatiota, blogeja ja uutisia yms. lämpimässä katsomassa hyviä bändejä ja keikkoja! Jotain sellaista oli Primavera Sound 2011.

Aina ei ollut yhtä lämmintä. Perjantaina ja Lauantaina mereltä puhaltanut tuuli toi tulvahduksen kylmän pohjolan todellisuutta palmujen keskelle. Muutoin mieli leijui suloisessa auringonpaisteessa. Yleisesti festareilla toimi lähes kaikki. Suosituimpia keikkoja lukuunottamatta hengähdys- ja liikkumatilaa oli sopivasti, ruokaa ja juomaa ei tarvinnut jonottaa liian kauaa torstain kaljahässäkkää lukuunottamatta, joka oli kieltämättä festareiden pahin miinus, ja tunnelma oli espanjalaisen huoleton.

Ajoittain perseet peittivät näkyvyyden
Keikkoja tuli nähtyä paljon ja tarpeeksi. Lauantaina oli jo melko kylläinen ja väsynyt olo, mutta sunnuntaina matka vei vielä katsomaan Me and The Beesia Poble Espanolille, mikä oli sitten festareiden viimeinen keikka Deakinin peruttua keikkansa ainakin itselleni edelleen tuntemattomasta syystä. Me and the Bees oli kuitenkin yksi festareiden positiivisimpia yllättäjiä. Edelliseen postaukseen upotin yhden heidän biiseistään ja se oli aika pitkälti kaikki mitä bändistä tiesin. Espanjalaisbändi soittaa kivan kuuloista indiepoppia hyvillä melodioilla ja sopivalla rosoisuudella. Laulajan ääni tuo mieleen iki ihanan Cat Powerin, mistä suurta plussaa. Keikan jälkeen mukaan tarttui myös bändin viime vuotinen (debyytti?) Fuerza Bien - erittäin mahdollinen kesälevy. Keikka oli juuri sopivan aurinkoinen päätös väsyneelle mutta onnelliselle ihmiselle.

Festarit alkoivat omalta osaltani niin ikään Poble Espanolilta, joka oli mukava vanhan oloinen pieni linnoitus, jonka sisäaukiolla bändit soittivat. Japanilainen Nisennemondai jumitteli ehkä vähän liian jumisesti itselleni, mutta ihan kivasti, kun taas Las Robertas surisi mukavan aurinkoisesti. Caribout ja Echo & Bunnymenit jätin suosiolla niistä kiinnostuneille.

Emeralds
Varsinaisten festareiden avajaispäivänä keikkoja tuli nähtyä enemmän. Emeralds vakuutti ensimmäisenä, vaikka kärsi aikaisesta aloitusajankohdastaan. Voin vain kuvitella miten tämä olisi toiminut pimeän aikaan kunnon valoshown avustuksella. Ensimmäisenä soitettu Candy Shoppe aiheutti heti kylmiä väristyksiä tai sitten se oli tuuli, en ole täysin varma, mutta ei sillä että sillä olisi väliä. Varsinkin viime vuotisen Does It Look Like I'm Here? levyn nopeammat palat, kuten Double Helix kuulostivat helvetin hyvältä ja kitaristi Mark McGuire soitti välillä yllättävän aggressiivisesti. Hieno keikka loppui kuin seinään.

Sen jälkeen matka vei kohti Cultsia, jonka keikkaan kohdistui pieniä odotuksia, mutta oli festareiden suurimpia pettymyksiä. Abducted ei ollut yhtään niin tykkiässää kuin levyllä ja Go Outsiden jälkeen lähdimme pois. Bändi ei saanut välitettyä samaa tunnetta kuin levyllä ja lopputulos oli vain tylsää poseeraamista. Matkalla katsomaan Blank Dogsia näimme viimeisen biisin Moon Duolta, jota olisi mielellään katsonut vielä lisää. Cultsin takia myös Blank Dogs jäi tyngäksi, mutta onneksi ehdin kuulla ainoan lempibiisini No Compass ja olin ihan uu uu uu uu. Blank Dogs/Captured Tracks mies Mike Sniper tuli muutenkin bongattua parin muun keikan yleisöstä.

Ducktails Killin' The Vibe
Tämän jälkeen kovasti odottamani Ducktails esiintyi Jägermaister lavalla, joka oli bändille juuri sopivan kokoinen. Matthew Mondanilen taustabändinä oli Big Troublesin jäseniä ja rummuissa itse Fluffy Lumbers ja voi pojat että oli hyvä keikka. Sanoisin että festareiden paras. Intensiteetti ja lavan koko olivat kohdillaan. Bändi soitti oikeastaan kaikki Ducktailisin parhaat pop biisit ja kermana kakun päälle vielä eeppisen rokkausversion Land Runnerista. Suu oli jatkuvassa hymyssä eikä tähän tarvittu pisaraakaan kaljaa tai muuta aineita, kun olisi ollut täysin typerää jonottaa puolta tuntia saadakseen pari kaljaa (maksukortti hässäkän vuoksi). Keikkaa seuraamasta bongasin Julian Lynchin, Emeraldsin sekä Ford & Lopatinin.

Ford & Lopatinin toisen jäsenen sooloproggis Oneohtrix Point Never tuli tsekattua syksyllä Helsingissä, joten kelasimme että sen voi jättää väliin, mutta kun lavalta kuuluvat äänet kuulostivat keitaalta Ducktails tinnityksen jälkeen oli pakko käydä katsomassa mistä on kyse. Näimme pari biisiä ja mieluusti olisin nähnyt vaikka koko keikan. Paras festari ohjelma sisältäisi ensin armotonta rokkausta ja sen jälkeen rauhoittavaa avaruussynadronepsykedeliaa tyyliin Oneohtrix.

Lol
Perjantaihin kuului vielä The Walkmen, joka ei itseäni varsinaisesti kiinnostanut, mutta oli hienoa nähdä ihmisten hurmio The Ratin aikana. Illan toisena huippukohtana oli ensimmäinen kohtaamiseni Interpolin kanssa. Itselleni 2000-luvun tärkeimmän yhtyeen piti tarjota lähinnä nostalgia arvoja, mutta olikin paljon muuta. Onneksi uusia biisejä soitettiin vähemmän, koska niitä en kaivannut. Anticsilta kuultiin yli puolet ja debyltäkin muutama pala. Evil oli yksi koko festivaalin hienoimmista hetkistä ja mm. Hands Away aiheutti kovia väristyksiä. Hieno, mutta hieman kaksijakoinen keikka, joka ehkä sulki ympyrän.

Sen jälkeen tuli vielä tsekattua Gold Panda, joka oli ihan jees. Girl Talkia ei jaksanut enää jäädä odottamaan varsinkin kun aikaisemmin esiintynyt El Guincho tuli niin ikään nähtyä keväällä Helsingissä.

Lauantaina tuli tsekattu hyvissä ajoin Aias, joka soitti säätilaan sopivaan kivaa surinapoppia ja esiintyi mukavan haparoivasti. Seuraavaana esiintynyt Julian Lynch oli liikkeellä bändin kanssa ja rokkasi yllättävän kovaa. Mielummin olisin kuullut levyiltä löytävää monipuolisempaa ilmaisua, mutta hyvä näinkin. Illalla tuli ohimennen vielä katsastettu Julianin Unplugged esiintyminen, joka maistui myös.

Hei, me ollaan Tennis. Haluutko pelaa meiän kaa?
Tennis yllätti totaalisesti ja soitti kollegansa Cultsin suohon. En ollut aikaisemmin varsinaisesti kuunnellut yhtyettä, joten he saavuttivat ainakin yhden voiton "Hi, we're Tennis" välispiikeillään. Takaraivossa jyskytttänyt Deerhunter kuume laimensi hiukan sitä edeltäneitä keikkoja. James Blake ei ole oikein iskenyt eikä tehnyt sitä vieläkään, vaikka annoimme hänelle kaksi mahdollisuutta todistaa kykynsä. Bassot jylisivät todella nätisti, mutta kun se ei vain riitä. Tarvitaan tunnetta kivojen soundien lisäksi. Eipä tarvitse yrittää tykätä enää tai edes käydä Flowssa katsomassa.

James Blaken keikka oli samaa laatua kuin kuva. Hahaa, vitsi et oon ovela dissaa Blakee 
Ariel Pink oli myös pienoinen pettymys. Missä vika, jos edes Round and Round ei lähde kunnolla? Ihmettelen, että Ariel jaksoi kypsytellä kaupallisempaa Before Todayta niinkin kauan, koska hänessä on pahasti esiintyvän vaikean taiteilijan vikaa - enää en yhtään ihmettele keväistä meltdown keissiä. Silti keikka ei oikein vakuuttanut, mutta ehkä Flowssa sitten uudestaan.

Bradford The Beerhunter
Vihdoin oli vuorossa kauan odottamani Deerhunter. Missasin yhtyeen Helsingin keikan pari vuotta sitten armeijan takia eikä minkään keikan missaaminen ole harmittanut yhtä paljon. Ilmassa oli pientä jännitystä ennen keikkaa. Alku lähti käyntii hiukan tunnustellen, jos Desire Linesia voi sellaiseksi kutsua. Hazel St. kuultiin Cryptogramsilta - harmi ettei enempää. Nothing Ever Happened oli festivaalin kohokohtia. Yli kymmenminuuttiseksi venynyt noisejumittelujamittelu olisi saanut jatkua puolestani vaikka aamuun asti. Keikan kruunasi vielä niin ikään kymmenminuuttinen Jay Reatardille omistettu He Would Have Laughed, joka tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Kun keikka loppui, olisin tahtonut vain lisää, vaikka sain paljon. Lockett revitteli kitarastaan ihanaa melua selkä puoliksi yleisöön päin. Basisti Joshua Fauver näytti vittuuntuneelta, kuten aina ja tupakkaa kului. Bradford oli avoin oma itsensä ja jaksoi huomioida yleisön.

Deerhunterin perään Kode9 soitti Burialia, mikä tuntui Deerhunter riemun jälkeen kuin keitaalta. Ketä muuta artistia kuuntelisi festareilla toisen soittamana? Sitä minäkin. Kun Pulp ei itseäni kiinostanut oli Burialissa sopivan väljää. Hieno setti ja yleisöstä tuli bongattua Interpol kitaristi Daniel Kessler. Pulpista ehdittiin katsomaan vielä loppuja ja olihan se hieno show, vaikka ei herättänyt itsessäni juurikaan tunteita. Silti oli komeaa nähdä ties kuinka monen tuhannen ihmisen laulavan Common Peoplea. Lindströmiin oli vielä reilusti aikaa niinpä muiden keikkojen puute ja väsymys vei voiton norjalaisesta.

Hei se on Burial! Eiku se onki Kode9 soittamassa Burialii!
Viimeinen festivaalipäivä Park Del Forumissa alkoi paikallisen Za!:n keikalla. Totaalinen jytky keikaksi! Kahden herrasmiehen pumppua on mahdoton niputtaa genrejen alle. Keikka tarjosi huikeaa rumpalointia ja intensiteettiä vain ajankohta oli väärä ja tyydyimme katselemaan katsomon puolelta. Nostan hattua sille muijalla, joka bailasi yksin yleisössä luoden festareiden hienoimman performanssin. Bändi menee kuunteluun heti, kun ehdin.

Perään The Soft Moon soitti festareiden kovimman aurinkoisen ajan keikan, vaikka sitä vähiten odottaisi synkältä post-punk yhtyeeltä. Perustavan laatuiset konerytmit ja muhkea bassottelu pakottivat väkisin liikkelle ja Luiz Vazguez todisti osaavansa myös laulaa. Gang Gangia venatessa tuli nähtyä vähän Yuckia, joka kuulosti hyvältä, kuten myös Tune-Yards. Fleet Foxesia näin noin tunnin ja maistui hyvin aurinkoisella nurmella istuessa. Yhtye ei varsinaisesti ole oma suosikkini, mutta hieno yhtye ja kesän hienoimpia kiinnityksiä kotimaisille festareille, jota ei fanien kannata jättää väliin.

Lizzie & Japanese Guy jamming
Vihdoin koitti Oh shit Gang Gangin aika. Odotuksia nosti uusi vuoden tähän asti paras levy Eye Contact. Keikka oli hyvä - festareiden parhaita - mutta ei täysin sellaista kiimaa mitä odotin. Show oli vapaa ja rento, mutta sittenkin liikaa intensiteetin kustannuksella? Suurin pettymys oli Mindkillan soittamatta jättäminen ja lyhyt 45 minuutin settiaika, johon sisältyi 4 biisiä uudelta levyltä ja vapaata jamittelua, joka muodostui keikan kohokohdaksi. Oli silti hienoa nähdä bändi ensi kertaa livenä ja toivottavasti tapaamme pian uudelleen.

Paremman puutteessa tuli kierreltyä lavoja. Prince Rama oli positiivinen yllätys, jonka olin ehtinyt jo vähän tuomita liiaksi hippeilyksi, mutta tribaalirummut ja surisevat synat maistuvat aina. A Classic Education on His Clancynesin bändi ja he soittivat ihan kivan keikan.

Festareiden loppuhuipennus oli ainoa vaihe, johon muodostui pahoja päällekäisyyksiä. Olisi ollut kiva todistaa Odd Futuren livemaine tai käydä riehumassa raskaamman musiikin suosikkini Pissed Jeansin keikalla. Kuitenkin pitkäaikainen suhteeni Animal Collectiven kanssa voitti kummatkin näistä, kun en ollut bändiä aikaisemmin nähnyt. Eikä tarvinnut pettyä, vaikka bändi soitti lähes pelkästään uusia biisejä. En tiedä olisinko enää siinä vaiheessa jaksanut enempää Brothersportin kaltaista bailausta. Aikaisemmin päivällä heitin läpällä soittaisiko bändi We Tigersin ja soittihan se. Pettymys oli, että osa yleisöstä ei tainnut tietää mistä biisistä oli kyse eikä Brothersportin kaltaista yleisbailausta syntynyt. Keikka ei ehkä vakuuttanut, jos sitä ei seurannut kokonaan. Bändin biisit vaativat aina hiukan pureskelua avautuakseen. Koko keikan jatkunut yleinen transsi ja uusien biisien mielenkiintoiset osat nostivat keikan festareiden parhaimmistoon ja uuden levyn odotukset saivat alkusysäyksen. Myös Deakin lauloi yhdelle biisillä. Kaikin puolin hieno päätös festareille Parc Del Forumilla.

Sain ihmiset jonottamaan, hölmöt
Kokonaisuudessa festarit olivat mahtavat ja Barcelona hieno kaupunki, jossa olisin viihtinyt pidempäänkin. Näettävää ja koettavaa festareiden lisäksi oli aivan liikaa aikaan nähden. Tuntui, että joka kulman takana on jotain kiinnostavaa. Varauksettomat suosittelut molemmille. Ensi vuoden festarit menevät vähintään harkintaan. Reissusta tuli ostettua myös levyjä - huom! pelkästään espanjalaisia: Aias, Me and The Bees, Deloreanin Ayrton Senna ep, jota en ole nähnyt missään muualla sekä Minimúsican lastenlevy, jonka luonnetta en tajunnut ostaessa. Hieno ostos silti. Levyistä juttua varmaan myöhemmin. Nyt päästän sinut, joka jaksoi lukea tämän kokonaan muihin puuhiin ja ehkä ensi vuoden Primaveraan?

24.4.11

Parasta

"Groovy neo-kraut drum-machine pop music"



Löytyy tältä julkaisulta

13.1.11

Ducktails III: Arcade Dynamics (Woodsist)


Viimeisen vuoden aikana Ducktailsista on tullut yksi suosikkiartisteistani eikä näin käy ihan joka päivä. Toissa vuonna en oikein vielä tajunnut Ducktailsin visioita, mutta viime keväänä kaikki jotenkin loksahti paikoilleen ja on sen jälkeen liimaantunut yhteen yhä voimakkaammin. Uutta levyä ehdin odotella koko pitkän syksyn ja nyt se on vihdoin täällä.


Ducktails III: Arcade Dynamics on nimensä mukaan kolmas kokopitkä. Pienempiä julkaisuja on ehtinyt kertyä sitäkin enemmän. Ducktailisin tuotantoa voi määritellä rennoksi ja trooppiseksi, chillwaven alle tätä on ehkä turha tunkea, hypnagogiseksi popiksi, jonka merkitystä en ole vielä kunnolla ymmärtänyt, ja nostalgista kuvastoa lainaavaksi eli sikäli muodikkaaksi.

Kaikilla kolmella levyllä visio on hiukan muuttunut. Tällä kertaa suunta kääntyy kohti suorempaa pop-ilmaisua. Pop-vaikutteita on Mondanilen (aka Ducktails) mukaan kertynyt kiertäessä isompia areenoita Real Estaten kanssa mm. Deerhunterin lämmittelijänä. Synalaukat ja pitemmät jumitukset jäävät aiempaa vähemmälle vähemmälle. Silti albumin hypnagogisempaa osastoa edustavat The Razor's Edge ja Arcade Shift ovat ehdotonta rautaa ja monipuolistavat kokonaisuutta. In The Swing on täydellinen intro albumille johdattaen heti oikeaan tunnelmaan. Hamilton Road, Art Vandelay ja Don't Make Plans ovat pop-täydellisyyttä, jonka tekemisesti jokainen indierunkkari hiljaa makuuhuoneessaan haaveilee.


Arcade Dynamicsissä on kyse edelleen tunnelmasta ei niinkään täydellisestä muodosta. Mondanile kertoo self-titled -lehden haastattelussa, että hänen kirjoittamansa kappaleet ovat kuin postikortteja. Itse koen postikortit portteina mielikuviin. Kun kappaleen nimi on Sunset Liner, se luo sille tietyn kehyksen, josta mielikuvani muuttuvat musiikin ja ajan mukana, luoden siitä oman postikorttini. Levyn hieno kansi on Mondanilen löytämä postikortti Portugalista. 

Kesän ja hyvänolon vibat ovat niin vahvasti läsnä Ducktailisin musiikiksi, että ensisijaisesti se saa ajattelemaan kesää, lämpöä ja aurinkoa, mikä ei todellakaan haittaa näin talvipakkasilla/loskapaskassa. Arcade Dynamicsille voi ennustaa pitkää ikää. Hamilton Road on viettänyt soittolistoillani jo puoli vuotta ja tulee pysymään siellä luultavasti moninkertaisen ajan. Muutenkin tuntuu, että tämän levyn arvo tulee vain kasvamaan ajan kuluessa, kun henkilökohtaiset postikortit alkavat asettua paikalleen. 

Levyn viimeinen kappale Porch Projector on 10-minuuttinen kitara/hälyääni improvisaatio, jonka aikana on todella helppo paeta unelmiin, muistoihin tai mihin vain. Levykaupan hyllyllä odottaa 35 minuutin lääke arkeen ja pimeyteen. Päivittäisillä kuunteluilla ei ole ylärajaa. Riippuvuus on ainoa testeissä havaittu haittavaikutus. On tyhmää alkaa tässä vaiheessa vuotta miettimään vuoden levyt listaani, mutta jos tämä levy ei ole top 5:ssä tai 10:ssä tästä vuodesta tulee helvetin kova levyvuosi.


Vinyyliversio sekä iTunes versio sisältää bonusbiisinä version Killin' The Vibesta, jolla vokaaleissa mukana Panda Bear. Helmikuussa Matthew Mondanilen New Tapes levy-yhtiö julkaisee ensimmäisenä julkaisunaan Killin The Vibe 12'', jolta löytyy kyseinen Panda Bear featti sekä Spectralsin featti samaan kappaleeseen ja 2 uutta biisiä. On taas lisää mitä odottaa.

23.11.10

American Idol

Idoli. Tyyppi, henkilö, hemmo, dude, nainen, jota katsoo ylöspäin kuin virheetöntä, kuolematonta. Idoli tekee kaiken oikein ja näyttää aina hyvältä. Idoli ei ole todellinen.

Minulla ei juuri koskaan ole ollut idoleita. Ei ainakaan sellaisia, että ne olisivat jääneet mieleen. Viime aikoina olen kokenut usein Ducktails riippuvuutta. Tuntuu, että kaikki mihin "International Playboy" Matthew Mondanile koskee, muuttuu kullaksi. Oli kyse vanhoista kellarinauhoista tai uusista lö-fi-psychpop jameista.

Ducktailisin uuden levyn Ducktails III: Arcade Dynamics julkaisupäivä on nyt vihdoin tiedossa: 10. tammikuuta Woodsistilla. Niin no, en jaksaisi odottaa. Jotenkin on sellainen fiilis, että levy tulee tekemään suurta tuhoa siellä minne se ikinä päätyykin. Minun ja ehkä jonkin muun onneksi Ducktails ei ole kuitenkaan levännyt vaan syksyn aikana on ilmestynyt kaksi splitti vinyyliä Rangersin sekä Dracula Lewisin kanssa. Woodsistin sisarkasettilafka Fuck It Tapes julkaisi myös Lost kasetin, joka sisältää mm. materiaalia tulevalta pitkäsoitolta. Fyysisiä julkaisuja on melko vaikea jäljittää. En viitsi jakaa linkkejä täällä, mutta taitava googooltta löytää varmasti etsimänsä, jos viitsii vaivautua.

Dorn Room ei tule olemaan Arcade Dynamicsilla, mutta löytyy Chocolate Bobkan The Report V. II julkaisulta ja helpottaa odottavan tuskaa.




Panda Bear on toinen, jossa on epäidolin aineksia, varsinkin Person Pitchin jälkeen kaikkia hänen tekemisiään on seuratta kuin messiasta. Kesästä alkaen tulevaa Tomboy levyä ennakoivia 7¨ sinkkuja on tullut kolme kappaletta eri levy-yhtiöiltä. Ei mitään "messiaanista" kamaa, mutta hyvää musiikkia. Tomboy ilmestyy mitä suurimmalla todennäköisyydellä ensi vuoden aikana. Niin no, en jaksaisi odottaa sitäkään.

Alsatian Darn on levyä ennakoivien sinkkujen kakkososalta: You Can Count On Me:n b-puoli.

3.9.10

Sataaa

Craft Spells säksättää ja poppaa hyvin. Captured Tracks jatkaa parhaan uuden popmusiikin julkaisemista julkaisemalla Party Talk seiskan. Loppuvuodesta yhtiöltä tulossa ainakin vielä Aias:n, Minksin ja The Soft Moonin levyt. Hui!



Sori jatkuvat Ducktails postaukset en vaan voi niille mitään. Syyttäkään Matthew Mondanilea. Uus seiska Olde English Spelling Beeltä. Art Vandelay on biisi, jonka Real Estate esitti taannoin Daytrotter Sessiossaan, mutta alkuperäinen versio on Ducktailsin. Se nyt vaan on niin hyvä, että Real Estaten on pakko soittaa sitä. Ducktails III: Arcade Dynamics ilmestyy tämän syksyn ainakana Woodsistilla. Ducktailsin voi nähdä 18. ja 19. päivä kuluvaa kuuta Turussa ja Helsingissä Korjaamolla Lal Lal Lal festivaaleilla. Suosittelen.



Forest Swords tekee hankalasti kategorisoitavaa musiikkia. Palasia sieltä täältä. Hetkittäin mieleeni nousevat Ennio Morricone vaikutteet. Kuulostaa mielenkiintoiselta, silti en osaa sanoa kuinka paljon lopulta tykkään tästä. Mielenkiintoista. Hjurt löytyy Rattling Cage seiskalta.

9.8.10

Welcome Home/Diggin' The Universe


Levylafka Woodsist julkaisi äskettäin kokoelmalevyn Welcome Home/Diggin' The Universe, joka sisältää uutta musiikkia sen artisteilta. Mukana on tästäkin blogista tuttuja mm. Woods, The Mantles, Cause Co-Motion! ja Ducktails sekä paljon muuta hyvää mm. Nodzzz, Art Museums, The Fresh And Onlys... En ollut kuullut itse läheskään kaikkia artisteja ja levy kokonaisuudessaan oli mukava yllätys, koska oikeastaan kaikki biisit on hyviä ja kokonaisuus on helppo sulattaa. Soundi on tuttua Woodsist lo-fi livemetsä takapihasoundia genrestä ja vuosikymmenestä välittämättä. Jos maistuu tai mietit edes tätä, kannattaa etsiä käsiinsä.

 Woods- "I'm Not Gone" by greenshoelace

 Run DMT - Richard by Bmore Musically Informed 

Syksyllä Woodsistilta tulossa ainakin Ducktailsin uusi albumi, joka ensimmäisen näytteen Hamilton Road perusteella kuulostaa entistä enemmän Real Estatelta, mikä tässä tapauksessa ainakin toimii. Kevään ehdottomia Woodsist herkkuja oli Woodsin albumi At Echo Lake.


 Ducktails Hamilton Road by centuriesmusic 

23.7.10

D niinkuin

DeerhunterDeerhunterDeerhunter. Ihan syystä. En jaksais odottaa syyskuuhun. Nyt on vielä lisää odotettavaa. Bongasin tämmösen videon. Ilmeisesti tulossa Deerhunterin konsertista jonkinnäköistä julkaisua, joka ei näytä olevan youtube tasoa. Jea! Deerhunterin uusia biisejä voit kuunnella jossain muualla.


deerhunter live - film trailer from John Albrecht on Vimeo.




Sitten keikkauutisia. Ducktailsin myspacessa lukee seuraavaa:

7 sept: Turku, Finland
18 sept: lal lal lal festival, Helsinki,Finland - Ducktails plays
19 sept: lal lal lal festival, Helsinki, Finland - Dolphins plays



Virallinen ilmoitus tulee toivottavasti pian. Keikalla luvassa kuvan kaltaista menoa?


18.5.10

Tropiikki betoniviidakossa


Inspiroivaa!


Huh, jos El Guincho, Panda Bear, miksei Animal Collectivekin maistuu, kannattaa tutustua myös Los Amparitoon. MySpacessa löytyy Bros ja Brothersport Rmxit, mutta nää biisit taitaa olla vielä parempia.

Carla Morrison - Buena Malicia (Los Amparito remix) by CarlaMorrison

Los Amparito - Las Miradas De Magaly by pepepe



Ducktails - Apple Walk by marinak

18.4.10

JÄM


Totaalista parhautta. Totaalista rentoutumista. Nektaria korville. Mp3:sta en tähän laita ja muussa muodossa en kappaletta mistään löydä. Nyt on kuitenkin aikaa etsiä, kun lentokoneet eivät lennä. Eikä biisin etsimisestä ole juuri vaivaa, ainakaan palkkioon nähden.

18.3.10

Ducktails

Viime päivinä on tullu kuunneltua ylivoimaisesti eniten kesämusaa. Alkaa pikku hiljaa hajoo pää tähän talveen. Aurinko onneks jo paistaa, mutta sais tulla jo lämpimämpää. Tahdon lämpimään ja lomalle.


Pari päivää sitten kirjoittelin jo Beach Fossils:sta, joka on osoittautunut ehkä uudeksi suosikiksi. Tänään sitten olen kuunnellut oikeastaan vain Ducktailssia. Viime sivuutin bändin hiukan ylenkatsoen. Levy tuli pyöräytettyä pari kertaa läpi, todettua ihan kivaksi ja pari biisiä erinomaisiksi. Tänään tajusin, että erinomaiset biisit (Beach Point Pleasant, Friends..) ovat kerrassaan loistavia ja muut vähintäänkin hyviä. Koko päivän olen ollut mielessäni lämpimässä, rannalla ja sulkenut silmäni ulkona vaanivalta lumisateelta ja harmaudelta. Ducktailssista huokuu nostagiaa, mutta samaan aikaan soundi voi olla hyvinkin futuristinen.



Landrunner on Ducktaillisia rokimmillaan muut biisit ovat chillimpää kamaa.
Ducktailssin takana on yksi mies Matthew Mondanile, joka on tuttu myös eräästä Real Estate nimisestä bändistä, hänellä on myös toinen sooloprojekti nimeltä Parasails, josta minulla ei ole mitään hajua, mutta luultavasti samoissa rantatunnelmissa liikutaan. Ducktails julkaisi viime vuonna Ducktails ja Landscapes nimiset pitkäsoitot. Jos Real Estate nappaa ja pelkät lo-fi instrumentaali kappaleet eivät haittaa niin tämä on täydellinen ensi kesän soundtrack yhdessä Real Estaten ja Beach Fossilsin kanssa. Tai sitten tämän parissa voi jo nyt sulkea silmät ja kuvitella kesän lämmön, kuten itse aion tehdä. Rantahietikolla tavataan.

Loppuun vielä hieno live video Beach Point Pleasantista. Ray Concepcion on kuvannut videon ja vimeosta löytyy paljon hienoja ja hyviä hänen kuvaamiaan live videoita.

+Ducktails: 'Beach Point Pleasant' from Ray Concepcion on Vimeo.