Vestals

Vestals on itselle verrattain uusi tuttavuus, mikä ei liene outoa siinä suhteessä, että Lisa McGee julkaisi debyyttialbuminsa Forever Falling Towards the Sky Vestals nimen alla aivan hiljattain. Aikaisemmin erilaisissa bändikokoonpanoissa soittanut ja mm. vokaaliosuuksia Jefre Cantu-Ledesman Love is a Stream levylle laulanut McGee on saanut kasaan tasapainoisen ja viekoittelevan debyytin.

Levyn viisi kappaletta on upotettu utuun, kaikuun ja meluun. Mieleen nousee vahvasti Grouper, mutta Vestalsin identiteetti on silti ihan oma ja enemmän kallellaan meluisampaan shoegazingiin. Kappaleet vellovat äänimassoissaan luoden voimakkaita tunnelmia, mutta vokaaliosuudet tulevat hyvin lähelle kuulijaa pitäen jalat juuri ja juuri maan kamaralla.

Viime aikoina olen fiilistellyt Vestalsia etenkin pimeän tultua ja syksyn tullessa tälläisen musiikin tarve vain kasvaa. Vestals on parhaita uusia tuttavuuksia mitä tänä vuonna on tullut vastaan.

Darkest summer days are gone

Kuulostaa niin tutulta, kuulostaa niin hyvältä, kuulostaa niin ajattomalta. Chris Cohen on aikaisemmin hankkinut kannuksiaan muun muassa Deerhoofin, Cass McCombsin ja Haunted Graffitin riveissä. Nyt on tullut aika sooloilla ja suosikki lafka Captured Tracks on kaapannut miehen talliinsa. Optimist High on kevyt kuin höyhen. Sovituksen jälkeinen tila, ilmassa on optimismia, kaikki ovet auki, kesä jatkuu ikuisesti ainakin vielä yhden päivän.

Lopussa päästetään irti loputkin kahleet ja rummutetaan ilmavasti sydämen kyllyydestä. Kuulostaa taivaalliselta - pop-musiikilta parhaimmillaan.

STRAKTOBEAM

Onko maailmaan 70- ja 80-luvuilla saapuneiden syntikoiden maailmanvalloitus viimeinkin alkanut? Oletko havainnut naamioituneita muukalaisia lähikauppasi vihannesosastolla tai naapurissasi? Onko seinän takaa kuulunut outoja ääniä, kuten bittimurskaa, vastustamatonta surinaa ja oudosti rauhoittavaa särinää. Jos näin on, olet ehkä painautunut tiiviimmin vasten seinää kuullaksesi paremmin. Äänet ovat imeneet sinut mukaasi. Olet vaipunut kosmiseen transsiin.



STRAKTOBEAM on neljän syntsanistin ja rumpalin voimin elävä orgaaninen mekanismi, jonka soundcloudista löytyvät biisit kuulostavat sopivan kieli poskessa tehdyiltä, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa laatua ja hyvää mieltä. Monsters on kosminen tunnelmointi. ロックマン [DLN-001] vs. Straktoman [STRB-012] tuo mieleen videopelit, virtuaalisen kaahailun ja öö kuuntele itse niin keksit varmaan jotain vielä siistimpää.




Mikäli kosminen transsi on nyt tehnyt tehtävänsä, suuntaat luultavasti 4.8 Lepakkomieheen tai Flow festivaalin Open Sourse Stagelle perjantaina 10.8 klo 17.00. Eikä mitään ole enää tehtävissä, olet kaapattu, osa invaasiota.

Ka moon

Come On on täydellinen kenkientuijottelupoppala. Pala täydellistä kenkiintuijottelupoppia siis. Varsinkin kitarasoundit on ihan täydelliset ja rumpukone kuuluu asiaan. Löysin bändin vastikään, mutta esikois ep tuli ilmoille jo viime vuonna. Hieno lafka Underwater Peoples julkaisi.

Wimbledon 1980

Wimbledon 1980 muodostaa hetkellisen madonreiän samaisen vuoden klassiseen finaaliin. Menneisyyden paino tuntuu. Tapahtuman ainutkertaisuus ja lopullisuus. Madonreikä sulkeutuu juuri niillä hetkillä, kun alkaa tajuta mitä on tapahtumassa. Tahtoo palata takaisin.

Indian Wells käyttää tennistermistöä hartaudella hyväkseen, koska juuri muuta tietoa et hänestä luultavasti löydä. Musiikki itsessään liikkuu aamukasteisen autioilla kentillä ja puhuu puolestaan. Mun puolesta urheilutermistöä käyttävää musaa voitaisiin tehdä lisää, koska ei sitä liikaa ole. Jotenkin nerokas yhdistelmä, silloin kun se toimii.

Androgynous Mind

Kaksi biisiä brutaalia tykitystä alkuun. Kaksi seuraavaa enemmän Women-tyylistä bändin hauraampia hetkiä luotaavaa snadisti vääristynyttä popkaunokkia, jotka vanha Women vokalisti Pat Flegel tulkitsee unisen välinpitömättömästi onnistuen silti tai siitä johtuen koskettamaan ihmissielua. Viimeinen kappale on jostain aikaisempien neljän välimaastosta. Virkistävä ja lupauksia herättävä nightstalker ep on ilmaiseksi jaossa bandcampissa. On ilo kuulla mitä Womenin jäsenet tekevät nykyään, sillä bändin perintö on liian erinomainen hukattavaksi. Knock on My Door on huippukohta.

Forrests

Elektronista laajakangassoundia kaksinkertaisella nopeudella pyörivien luonto-ohjelmien ääniraidaksi. Rankkasade muuttuu myrskyksi, Antilooppien vaellus takaa-ajoksi.

Dublinilainen Forrests tuo mieleen Fuck Buttonsin eikä oikeastaan ketään muita. Nappuloihin verrattuna meno Billions kappaleella - bändin tähän mennessä ainoalla julkaistulla - on sähikäisempää ja ehkä aavistuksen popimpaa. Lukuisten kuuntelukertojen jälkeen sen intensiteetti ei ole kadonnut pätkääkään.

Luonto-ohjelmien katsomisen jälkeen olo on rauhallinen. Niiden tuplanopeudella kelaamisen jälkeen aavistuksen pöllämystynyt, innostunut ja hitusen villi. Yhden kappaleen perusteella Forrests on parhaita uusia juttuja mitä tänä vuonna on tullut vastaan.

Kultaa

Joka kevät menen pyöräkellariin ja kunnostan pyörääni tarvittavan määrän, jotta tulevat yhteiset retket kulkisivat jouhevammin. Kanadalainen Gold on periaatteessa täysin samalla asialla. Uutta pyörää ei tarvitse, kun luottaa että vanha toimii tarpeeksi hyvin. Vähän itse tuunattua kultasuihketta pintaan ja pyörä on kuin uusi. Kyllä kelpaa polkea pitkin kesäisiä asfalttiteitä kera jäätelötötterön ehkäpä?

(teoria vaatii vielä testauksen)

SPLASHH

hei tyypit,

SPLASHH on ilmeisen uusi bändi Lontoosta. Mitä oon sitä vähän ehtiny kuuntelemaan, oon tykänny tähän asti kaikesta kuulemastani ja jokainen uusi biisi tuntuu ainakin hetken sitä edellistä paremmalta. Mielellään kuulisin jo lisää, vaikka kokonaisen albumillisen. Luulen, että monet saattaa tykätä tästä, mutta voin olla väärässä. Mut voin kuunnella tätä vaan yksiksenikin. Ei sekään haittaa mua, koska SPLASHH kuulostaa kesältä, auringonpaisteelta, vesilätäköiltä ukkoskuuron jälkeen, aurinko kuivattaa nopeasti ja vesilätäköissä leikkiminen on pohjimmiltaan hauskaa. Se voi olla tän bändin sanoma.

Bandcamp linkki tässä eiku tässä koko lauseessa