Kuudes Aisti & Flow

Nopea ja sekava katsaus otsikon festareihin, joista lienee sanottu monissa paikoissa jo aika paljon, joten itse sanon vain jotain vähän, koska en saa nyt muutakaan aikaan tällä hetkellä aikaan. Ainoa asia joka soi päässä on St. Vincentin Pop Group versiointi She is Beyond Good and Evil - ne kitarariffit ja se energia, hui!

St. Vincentin keikka oli itselleni Flow:n odotetuin ja koko viikonlopun sitä saikin odotella. Björk kiinnosti ilmiönä, mutta ei sitä kauan jaksanut katsoa, kun mieli vaelsi jo St. Vincentin luo. Keikka alkoi rauhallisemmissa tunnelmissa ja alkoi nousta parasta ikinä kategoriaan vasta Annien kertoessa Alaska tarinan ja Northern Lightsin pärähtäessä soimaan. Sen jälkeen taisi tulla yllä mainittu tajuton Pop Group cover, Krokodilin stagedaivaus, jonka aikana meinasin taas vaihteeksi tuhota silmälasini. En tiedä oliko bändi varautunut encoreen ja hetken sitä sai huutaa, mutta Your Lips are Red oli siihen paikkaan edelleen parastaikinä kategoriaa.

Sitten toiseen parastaikinä keikkaan. Ty Segalliin Kuudennessa aistissa = MURHAA koko keikka. Tajuton sauna ja lenkillä ei tarvinnut käydä viikkoon niin kuin olisin muutenkaan jaksanut. Muutoin aistissa Shabazz Palacen bassot ja meininki oli aika hyvä ja kirjaimellisesti kuuma. Black Twig oli perus hyvä, aikaisemmin tosin ollut parempikin. Veronica Falls ja Black Lizard aika jees. Veronica olisi kyllä pitänyt nähdä klubilla. Aisti oli tervetullut uutuus mitä pieniä lapsen tauteja oli havaittavissa ja tungos oli välillä aikamoinen.

Ja jälleen takaisin Flow:n kimppuun. Päälavan keikkoja ei tullut seurattua Feistiä ja Björkiä lukuunottamatta, mutta niistäkään oli hirveän vaikea saada otetta. Se olisi luultavasti vaatinut lavan edessä oleilua. Keskimäärin Circon Other Sound oli parasta flowssa. Täysin tuntemattomia bändejä itselle, jotka räjäyttävät tajunnan enemmän tai vähemmän, kuten Motelli Skronkle, nukkumisrauhan tanssiksi muuttanut Orchestra of Spheres ja Jarse. Mistä näitä bändejä oikein tulee ja miksei niistä puhuta enemmän? Päälava on täynnä isoja pettymyksiä ja kaikki kiinnostava hautautuu luoliin.

Nicolas Jaar yllätty positiivisesti ja oli lauantain paras, vaikka miehen tuotanto on itselle vielä aika vierasta. Yleisöä ei kosiskeltu, välillä leijuttiin kivasti ja sitten tuli vähän biittiä ja juuri kun jengi alkoi tanssia bändi veti hanat kiinni. Chromatics oli hyvä, vaikka myös Sleep Over olisi myös saattanut olla, mutta elämä on valintoja täynnä. Friends aika huono. Kai ne soitti lopulta I'm His Girlin, mutta en jaksanut odottaa niin kauaa. Awesome Tapes from Africa oli virkistävä lauantain aloitus, Oneohtrix Point Never hyvä, kuten myös Sun Araw, jonka setissä parasta oli Talking Heads coverointi.

Siinä kai se. Flow on siitä mainio festari, että siellä on myös paljon hyviä tuntemattomia bändejä kaiken ison hypeindien keskellä, joka ei kuitenkaan jaksa sytyttää. Alue toimi melkein erinomaisesti ja paljon paremmin kuin viime vuonna. Ruoka oli hyvää ja välillä mietin ettei mulla oo mitään asiaa muotiblogeihin. Nyt tällä hetkellä mietin miten saan St. Vincentin eroamaan miehestään tai milloin voin nähdä hänet uudestaan. Sitä varten pitää rakentaa iso MARRY ME kyltti. Ihmettelin ettei kellään tainnut olla sellaista mukana tai sitten ne jäivät portille.

High Places: Original Colors (Thrill Jockey)

Bändit muuttuvat. Se on hienoa. Parempi muuttua kuin polkea samoja latuja loputtomiin. Ehkä jotkut bändit, sellaiset joista ei sitten oikeasti ehkä tykkääkään, jäävät pois muutoksen mukana. Toisten mukana pysyy muutoksista huolimatta. High Places on bändi, joka jatkuvasti muuttaa soundiaan, mutta sen musiikillisen perustan voi nähdä pysyvän samana.

Tämä perusta on rakennettu kokeellisuuden ja popin yhdistelmällä. Bändi janoaa uusia soundeja ja kuulostaa usein ainoastaan itseltään. Sitä voi vertailla Animal Collectiveen tai Lucky Dragonsiin. Ne ovatkin heimoveljiä - samanlaisia matkaajia.

Varhainen High Places oli viaton etsiä äänien ihmeellisessä maailmassa. Kaikki oli vahvasti efektoitua, söpöä suhinaa ja kivaa kolistelua. Viime levyllä bändin ilmaisu kääntyi synkempään suuntaan - kattilat kitaroihin. Uuden Original Colors levyn voi sijoittaa jonnekin debyytin ja kakkoslevyn välimaastoon. Se yhdistelee kokeellisia äänimaisemia -pulputusta, kaikua, kolinaa - jotka kuulostavat todella hyvältä, aiempaa suoraviivaisempaan ja biittivetoisempaan suuntaan.

Edellinen High Places vs. Mankind levy ei lopulta oikein iskenyt paria kovempaa kipaletta lukuunottamatta. Uusi levy on selkeästi suunta parempaan, mutta silti meinaa tulla ikävä alkuaikojen viattoman kaunista pulputusta. Aikaisemmin yhtye suuntasi vahvasti uusille vesille, mutta on nyt alkanut hakea innoitusta menneisyydestä ja samalla menettänyt viehätysvoimaansa.

Oikeastaan en osaa vielä sanoa lopullista mielipidettä levystä. Parhaat biisit ovat todella hyviä, kuten The Pull ja Sophia, mutta osa meinaa kuunteluista huolimatta jäädä kivalta kuulostavaksi mitäänsanomattomuudeksi.

Syy miksi päädyin tänään kirjoittamaan levystä on se, että High Places saapuu ensi helmikuussa Kuudennelle Linjalle jo kolmannen kerran. Ei mikään yllätys sinänsä, sillä bändi on ehtinyt hehkuttaa kutosta Pitchforkissakin asti. Hieno uutinen marraskuun ankeuteen ja tällä kertaa aion myös olla paikalla, kun kaksi edellistä kertaa olen missannut. Toisista bändeistä sitä huomaa vain pitävänsä enemmän kuin toisista.


High Places - Sophia from Thrill Jockey Records on Vimeo.

Roger vastaan Nadal

Photo by Charlotte Zoller

Eilen tavastian avoimissa nähtiin ranskalaisten filmien poikien ja itse Rogerin ja Nadalin ottelut. Illan ensimmäinen ottelu tarjosi oikein mukavan kuuloista indiepopittelua, joka sopi hyvin lauantai-iltaan. Kotona tätä en ole jaksanut ja French Filmsin meininki on tuntunut itselle jo aikaisemmin nähdyltä. Livenä toimi silti hyvin ja yhtye on yhtä varmassa nousukiidossa kuin eturivin röökinpolttaja (ihmeen hyvin yhden röökin haju leviää ympäriinsä, sitä on vissiin jo niin hyvin tottunut savuttomiin baareihin, mikä on viime vuosien parhaita uudistuksia).

Illan pääottelu oli tietenkin Rogerin ja Nadalin kamppailu, Djokovic (Ed Droste kakkonen) rummuissa. Ottelu lähti heti hyvin käyntiin molempien pelaajien osalta ja jatkui tiukkana läpi ottelun. Tenniksen suurin vahvuus omissa korvissani on laulaja Alaina Mooren ääni, mikä klubiolosuhteissa hukkui paikoitellen liian kovaan äänenvoimakkuuteen. Se ei yltänyt samanlaiseen tehoon kuin Primaveran lehdoissa kuultuna. Myös Mooren tukkalaite jäi Primaveran mahtavan kiharapöhön varjoon. Keikka oli silti erittäin miellyttävä ja uusiakin biisejä kuultiin. Yhtyeestä jäi erittäin positiivinen kuva, mitä ei vähennä Cape Dory omistuskirjoitusten kera. Tervetuloa vaan uudelleen tänne pelaamaan tai vaikka purjehtimaan.


Cape Dory on muuten kova levy joka ei nihkeile, vaikka sen vastaanotto on ollut vähän nihkeä. Ei tässä pyörää keksitä uudelleen, mutta biisit on hyviä ja Alainan ääni on paras. Mitäs muuta? Ei kai mitään paitsi valkoiset hikinauhat päähän, polvisukat jalkaan sekä liian lyhyet sortsit ja t-paita ja eiku pelaamaan.

Emeralds @ YK (!!!)

Ehdottomasti tämän päivän (tai eilisen) paras uutinen. Yksi tämän hetken mielenkiintoisimmista uusista yhtyeistä Emeralds saapuu ensi visiitilleen Suomeen ja Club YK:hon perjantaina 5.8.2011. Yhtyeen viime vuotinen Does It Look Like I'm Here? levy sijoittui vuotuisella levylistallani sijalle 16. mutta nousisi tällä hetkellä kevyesti top kymppiin. Yhtyeen musiikki on monipuolinen sekoitus ambientia, noisea, minimalismia, dronea, pop haahuilua ja ties mitä muuta. En ole tutustunut 70-luvulla syntyneeseen samankaltaiseen musiikkin, joten Emeralds on korvilleni ainutlaatuinen sekoitus, joka vain paranee ajan kanssa. Bändin livekunto tuli todettua hyväksi Primaverassa eikä tätä voi missata. Uskon klubin sopivan heille festivaaleja paremmin. On pimeää ja valot antavat tukea.

Koe maistiaisena vuoden takainen live veto Puolasta:

Emeralds - live at Unsound 2010, Krakow by factmag

Lämmitelijöinä tuore kotimainen mm. Fonal boss Sami Sänpäkkilästä ja Kemialliset Ystävät boss Jan Anderzenista koostuva Tuusanuuskat, joka on mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Se ei ole musiikkia, jota haluan kuunnella joka päivä, mutta se on musiikkia jota tarvitaan, jotta maailmassa säilyisi järki ja hommat mielenkiintoisina. Toinen lämmittelijä on niin ikään suomalainen Hidria Spacefolk.

Maistiaisia Tuusanuuskien uunituoreelta albumilta Nääksää Nää Mun Kyyneleet (hyvän kuulosta settii) :

 Tuusanuuskat by Fonal Records

Luvassa on varmasti yksi vuoden mielenkiintoisimmista kotimaan keikoista, jota kukaan ei halua missata ja onhan silloin perjantai!

Liput 15/17 € Tiketistä

Qué? Una Cerveza? No? Primavera Sound 2011? Sí

Poble Espanyol

-Una cerveza, por favor
-Una?
-Sí

Aaahh! Miten virkistävää olla viikko ilman tietokoneita, informaatiota, blogeja ja uutisia yms. lämpimässä katsomassa hyviä bändejä ja keikkoja! Jotain sellaista oli Primavera Sound 2011.

Aina ei ollut yhtä lämmintä. Perjantaina ja Lauantaina mereltä puhaltanut tuuli toi tulvahduksen kylmän pohjolan todellisuutta palmujen keskelle. Muutoin mieli leijui suloisessa auringonpaisteessa. Yleisesti festareilla toimi lähes kaikki. Suosituimpia keikkoja lukuunottamatta hengähdys- ja liikkumatilaa oli sopivasti, ruokaa ja juomaa ei tarvinnut jonottaa liian kauaa torstain kaljahässäkkää lukuunottamatta, joka oli kieltämättä festareiden pahin miinus, ja tunnelma oli espanjalaisen huoleton.

Ajoittain perseet peittivät näkyvyyden

Keikkoja tuli nähtyä paljon ja tarpeeksi. Lauantaina oli jo melko kylläinen ja väsynyt olo, mutta sunnuntaina matka vei vielä katsomaan Me and The Beesia Poble Espanolille, mikä oli sitten festareiden viimeinen keikka Deakinin peruttua keikkansa ainakin itselleni edelleen tuntemattomasta syystä. Me and the Bees oli kuitenkin yksi festareiden positiivisimpia yllättäjiä. Edelliseen postaukseen upotin yhden heidän biiseistään ja se oli aika pitkälti kaikki mitä bändistä tiesin. Espanjalaisbändi soittaa kivan kuuloista indiepoppia hyvillä melodioilla ja sopivalla rosoisuudella. Laulajan ääni tuo mieleen iki ihanan Cat Powerin, mistä suurta plussaa. Keikan jälkeen mukaan tarttui myös bändin viime vuotinen (debyytti?) Fuerza Bien - erittäin mahdollinen kesälevy. Keikka oli juuri sopivan aurinkoinen päätös väsyneelle mutta onnelliselle ihmiselle.

Festarit alkoivat omalta osaltani niin ikään Poble Espanolilta, joka oli mukava vanhan oloinen pieni linnoitus, jonka sisäaukiolla bändit soittivat. Japanilainen Nisennemondai jumitteli ehkä vähän liian jumisesti itselleni, mutta ihan kivasti, kun taas Las Robertas surisi mukavan aurinkoisesti. Caribout ja Echo & Bunnymenit jätin suosiolla niistä kiinnostuneille.

Emeralds

Varsinaisten festareiden avajaispäivänä keikkoja tuli nähtyä enemmän. Emeralds vakuutti ensimmäisenä, vaikka kärsi aikaisesta aloitusajankohdastaan. Voin vain kuvitella miten tämä olisi toiminut pimeän aikaan kunnon valoshown avustuksella. Ensimmäisenä soitettu Candy Shoppe aiheutti heti kylmiä väristyksiä tai sitten se oli tuuli, en ole täysin varma, mutta ei sillä että sillä olisi väliä. Varsinkin viime vuotisen Does It Look Like I'm Here? levyn nopeammat palat, kuten Double Helix kuulostivat helvetin hyvältä ja kitaristi Mark McGuire soitti välillä yllättävän aggressiivisesti. Hieno keikka loppui kuin seinään.

Sen jälkeen matka vei kohti Cultsia, jonka keikkaan kohdistui pieniä odotuksia, mutta oli festareiden suurimpia pettymyksiä. Abducted ei ollut yhtään niin tykkiässää kuin levyllä ja Go Outsiden jälkeen lähdimme pois. Bändi ei saanut välitettyä samaa tunnetta kuin levyllä ja lopputulos oli vain tylsää poseeraamista. Matkalla katsomaan Blank Dogsia näimme viimeisen biisin Moon Duolta, jota olisi mielellään katsonut vielä lisää. Cultsin takia myös Blank Dogs jäi tyngäksi, mutta onneksi ehdin kuulla ainoan lempibiisini No Compass ja olin ihan uu uu uu uu. Blank Dogs/Captured Tracks mies Mike Sniper tuli muutenkin bongattua parin muun keikan yleisöstä.

Ducktails Killin' The Vibe

Tämän jälkeen kovasti odottamani Ducktails esiintyi Jägermaister lavalla, joka oli bändille juuri sopivan kokoinen. Matthew Mondanilen taustabändinä oli Big Troublesin jäseniä ja rummuissa itse Fluffy Lumbers ja voi pojat että oli hyvä keikka. Sanoisin että festareiden paras. Intensiteetti ja lavan koko olivat kohdillaan. Bändi soitti oikeastaan kaikki Ducktailisin parhaat pop biisit ja kermana kakun päälle vielä eeppisen rokkausversion Land Runnerista. Suu oli jatkuvassa hymyssä eikä tähän tarvittu pisaraakaan kaljaa tai muuta aineita, kun olisi ollut täysin typerää jonottaa puolta tuntia saadakseen pari kaljaa (maksukortti hässäkän vuoksi). Keikkaa seuraamasta bongasin Julian Lynchin, Emeraldsin sekä Ford & Lopatinin.

Ford & Lopatinin toisen jäsenen sooloproggis Oneohtrix Point Never tuli tsekattua syksyllä Helsingissä, joten kelasimme että sen voi jättää väliin, mutta kun lavalta kuuluvat äänet kuulostivat keitaalta Ducktails tinnityksen jälkeen oli pakko käydä katsomassa mistä on kyse. Näimme pari biisiä ja mieluusti olisin nähnyt vaikka koko keikan. Paras festari ohjelma sisältäisi ensin armotonta rokkausta ja sen jälkeen rauhoittavaa avaruussynadronepsykedeliaa tyyliin Oneohtrix.

Lol

Perjantaihin kuului vielä The Walkmen, joka ei itseäni varsinaisesti kiinnostanut, mutta oli hienoa nähdä ihmisten hurmio The Ratin aikana. Illan toisena huippukohtana oli ensimmäinen kohtaamiseni Interpolin kanssa. Itselleni 2000-luvun tärkeimmän yhtyeen piti tarjota lähinnä nostalgia arvoja, mutta olikin paljon muuta. Onneksi uusia biisejä soitettiin vähemmän, koska niitä en kaivannut. Anticsilta kuultiin yli puolet ja debyltäkin muutama pala. Evil oli yksi koko festivaalin hienoimmista hetkistä ja mm. Hands Away aiheutti kovia väristyksiä. Hieno, mutta hieman kaksijakoinen keikka, joka ehkä sulki ympyrän.

Sen jälkeen tuli vielä tsekattua Gold Panda, joka oli ihan jees. Girl Talkia ei jaksanut enää jäädä odottamaan varsinkin kun aikaisemmin esiintynyt El Guincho tuli niin ikään nähtyä keväällä Helsingissä.

Lauantaina tuli tsekattu hyvissä ajoin Aias, joka soitti säätilaan sopivaan kivaa surinapoppia ja esiintyi mukavan haparoivasti. Seuraavaana esiintynyt Julian Lynch oli liikkeellä bändin kanssa ja rokkasi yllättävän kovaa. Mielummin olisin kuullut levyiltä löytävää monipuolisempaa ilmaisua, mutta hyvä näinkin. Illalla tuli ohimennen vielä katsastettu Julianin Unplugged esiintyminen, joka maistui myös.

Hei, me ollaan Tennis. Haluutko pelaa meiän kaa?

Tennis yllätti totaalisesti ja soitti kollegansa Cultsin suohon. En ollut aikaisemmin varsinaisesti kuunnellut yhtyettä, joten he saavuttivat ainakin yhden voiton "Hi, we're Tennis" välispiikeillään. Takaraivossa jyskytttänyt Deerhunter kuume laimensi hiukan sitä edeltäneitä keikkoja. James Blake ei ole oikein iskenyt eikä tehnyt sitä vieläkään, vaikka annoimme hänelle kaksi mahdollisuutta todistaa kykynsä. Bassot jylisivät todella nätisti, mutta kun se ei vain riitä. Tarvitaan tunnetta kivojen soundien lisäksi. Eipä tarvitse yrittää tykätä enää tai edes käydä Flowssa katsomassa.

James Blaken keikka oli samaa laatua kuin kuva. Hahaa, vitsi et oon ovela dissaa Blakee 

Ariel Pink oli myös pienoinen pettymys. Missä vika, jos edes Round and Round ei lähde kunnolla? Ihmettelen, että Ariel jaksoi kypsytellä kaupallisempaa Before Todayta niinkin kauan, koska hänessä on pahasti esiintyvän vaikean taiteilijan vikaa - enää en yhtään ihmettele keväistä meltdown keissiä. Silti keikka ei oikein vakuuttanut, mutta ehkä Flowssa sitten uudestaan.

Bradford The Beerhunter

Vihdoin oli vuorossa kauan odottamani Deerhunter. Missasin yhtyeen Helsingin keikan pari vuotta sitten armeijan takia eikä minkään keikan missaaminen ole harmittanut yhtä paljon. Ilmassa oli pientä jännitystä ennen keikkaa. Alku lähti käyntii hiukan tunnustellen, jos Desire Linesia voi sellaiseksi kutsua. Hazel St. kuultiin Cryptogramsilta - harmi ettei enempää. Nothing Ever Happened oli festivaalin kohokohtia. Yli kymmenminuuttiseksi venynyt noisejumittelujamittelu olisi saanut jatkua puolestani vaikka aamuun asti. Keikan kruunasi vielä niin ikään kymmenminuuttinen Jay Reatardille omistettu He Would Have Laughed, joka tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Kun keikka loppui, olisin tahtonut vain lisää, vaikka sain paljon. Lockett revitteli kitarastaan ihanaa melua selkä puoliksi yleisöön päin. Basisti Joshua Fauver näytti vittuuntuneelta, kuten aina ja tupakkaa kului. Bradford oli avoin oma itsensä ja jaksoi huomioida yleisön.

Deerhunterin perään Kode9 soitti Burialia, mikä tuntui Deerhunter riemun jälkeen kuin keitaalta. Ketä muuta artistia kuuntelisi festareilla toisen soittamana? Sitä minäkin. Kun Pulp ei itseäni kiinostanut oli Burialissa sopivan väljää. Hieno setti ja yleisöstä tuli bongattua Interpol kitaristi Daniel Kessler. Pulpista ehdittiin katsomaan vielä loppuja ja olihan se hieno show, vaikka ei herättänyt itsessäni juurikaan tunteita. Silti oli komeaa nähdä ties kuinka monen tuhannen ihmisen laulavan Common Peoplea. Lindströmiin oli vielä reilusti aikaa niinpä muiden keikkojen puute ja väsymys vei voiton norjalaisesta.

Hei se on Burial! Eiku se onki Kode9 soittamassa Burialii!

Viimeinen festivaalipäivä Park Del Forumissa alkoi paikallisen Za!:n keikalla. Totaalinen jytky keikaksi! Kahden herrasmiehen pumppua on mahdoton niputtaa genrejen alle. Keikka tarjosi huikeaa rumpalointia ja intensiteettiä vain ajankohta oli väärä ja tyydyimme katselemaan katsomon puolelta. Nostan hattua sille muijalla, joka bailasi yksin yleisössä luoden festareiden hienoimman performanssin. Bändi menee kuunteluun heti, kun ehdin.

Perään The Soft Moon soitti festareiden kovimman aurinkoisen ajan keikan, vaikka sitä vähiten odottaisi synkältä post-punk yhtyeeltä. Perustavan laatuiset konerytmit ja muhkea bassottelu pakottivat väkisin liikkelle ja Luiz Vazguez todisti osaavansa myös laulaa. Gang Gangia venatessa tuli nähtyä vähän Yuckia, joka kuulosti hyvältä, kuten myös Tune-Yards. Fleet Foxesia näin noin tunnin ja maistui hyvin aurinkoisella nurmella istuessa. Yhtye ei varsinaisesti ole oma suosikkini, mutta hieno yhtye ja kesän hienoimpia kiinnityksiä kotimaisille festareille, jota ei fanien kannata jättää väliin.

Lizzie & Japanese Guy jamming

Vihdoin koitti Oh shit Gang Gangin aika. Odotuksia nosti uusi vuoden tähän asti paras levy Eye Contact. Keikka oli hyvä - festareiden parhaita - mutta ei täysin sellaista kiimaa mitä odotin. Show oli vapaa ja rento, mutta sittenkin liikaa intensiteetin kustannuksella? Suurin pettymys oli Mindkillan soittamatta jättäminen ja lyhyt 45 minuutin settiaika, johon sisältyi 4 biisiä uudelta levyltä ja vapaata jamittelua, joka muodostui keikan kohokohdaksi. Oli silti hienoa nähdä bändi ensi kertaa livenä ja toivottavasti tapaamme pian uudelleen.

Paremman puutteessa tuli kierreltyä lavoja. Prince Rama oli positiivinen yllätys, jonka olin ehtinyt jo vähän tuomita liiaksi hippeilyksi, mutta tribaalirummut ja surisevat synat maistuvat aina. A Classic Education on His Clancynesin bändi ja he soittivat ihan kivan keikan.

Festareiden loppuhuipennus oli ainoa vaihe, johon muodostui pahoja päällekäisyyksiä. Olisi ollut kiva todistaa Odd Futuren livemaine tai käydä riehumassa raskaamman musiikin suosikkini Pissed Jeansin keikalla. Kuitenkin pitkäaikainen suhteeni Animal Collectiven kanssa voitti kummatkin näistä, kun en ollut bändiä aikaisemmin nähnyt. Eikä tarvinnut pettyä, vaikka bändi soitti lähes pelkästään uusia biisejä. En tiedä olisinko enää siinä vaiheessa jaksanut enempää Brothersportin kaltaista bailausta. Aikaisemmin päivällä heitin läpällä soittaisiko bändi We Tigersin ja soittihan se. Pettymys oli, että osa yleisöstä ei tainnut tietää mistä biisistä oli kyse eikä Brothersportin kaltaista yleisbailausta syntynyt. Keikka ei ehkä vakuuttanut, jos sitä ei seurannut kokonaan. Bändin biisit vaativat aina hiukan pureskelua avautuakseen. Koko keikan jatkunut yleinen transsi ja uusien biisien mielenkiintoiset osat nostivat keikan festareiden parhaimmistoon ja uuden levyn odotukset saivat alkusysäyksen. Myös Deakin lauloi yhdelle biisillä. Kaikin puolin hieno päätös festareille Parc Del Forumilla.

Sain ihmiset jonottamaan, hölmöt

Kokonaisuudessa festarit olivat mahtavat ja Barcelona hieno kaupunki, jossa olisin viihtinyt pidempäänkin. Näettävää ja koettavaa festareiden lisäksi oli aivan liikaa aikaan nähden. Tuntui, että joka kulman takana on jotain kiinnostavaa. Varauksettomat suosittelut molemmille. Ensi vuoden festarit menevät vähintään harkintaan. Reissusta tuli ostettua myös levyjä - huom! pelkästään espanjalaisia: Aias, Me and The Bees, Deloreanin Ayrton Senna ep, jota en ole nähnyt missään muualla sekä Minimúsican lastenlevy, jonka luonnetta en tajunnut ostaessa. Hieno ostos silti. Levyistä juttua varmaan myöhemmin. Nyt päästän sinut, joka jaksoi lukea tämän kokonaan muihin puuhiin ja ehkä ensi vuoden Primaveraan?

Niceface-Tukholma

Itkin aikaisemmin, kun Ruotsin maalla on enemmän hyviä keikkoja kuin meillä täällä. Päätin sitten käydä katsastamassa minkälaista meno länsinaapurimme keikoilla on. Sopivasti peräkkäisille päiville sattuivat No Agen ja Abe Vigodan sekä Former Ghostsin, Zola Jesuksen ja Xiu Xiun keikat.

Suuremmat ennakko-odotukset kohdistuivat No Agen ja Abe Vigodan keikkaan, joka järjestettiin pimeänä perjantai-iltana Debaser Medisissä. Paljon parempaa line-uppia ei voi yhdeltä keikalta odottaa. No Agen näin vuonna 2008 kutosella - äärettömän kova keikka. Nyt tarjoutui ensimmäinen mahdollisuus Abe Vigodan näkemiseen. Bändi ei ole hirveästi Euroopassa keikkaillut.

Abe oli kiertueen lämppäri ja sen huomasi. Jotenkin tuntui etteivät he soittaneet aivan täydellä teholla vaan tyytyivät lämmittelijän rooliin. Molemmat bändit soittivat kovaa ja alussa Aben soundi oli aika puuroa, varsinkin vokaalit. Oli pakko siirtyä lavan edestä vähän kauemmas. Setti koostui pelkästään uuden levyn biiseistä, joista kuultiin 8 ensimmäistä. Kieltämättä jäin kaipaamaan pari vanhempaa biisiä. Joka tapauksessa keikasta jäi hyvä fiilis.

Tällä kertaa No Age esiintyi kolmihenkisenä ja taustakankaalle heijastettiin videoita. Kolmas mies, joka soitti samplejä sun muuta noisea, ei tuonut juuri lisäarvoja keikalle. Dean ja Randy pystyivät kuitenkin keskittymään pelkkään soittamiseen. Samaan fiilikseen kuin aikoinaan Kuudennella linjalla päästiin vain 4 biisiä käsittäneessä encoressa, jossa Dean ja Randy olivat lavalla kahdestaan. Ei turhaa bullshittiä vaan raakaa punkia. Encorena kuultiin mm. Boy Void, Brain Burner ja Everybodys Down. Uudelta levyltä kuultiin eniten biisejä ja mm. Glitter kuulosti paremmalta livenä. Common Heat rauhoitti tunnelmaa sopivasti.

Debaser Medis on hiukan Tavastiaa suurempi eikä kumpikaan bändi ollut kotonaan niin suuressa paikassa. Tausvideot täyttivät hyvin tilaa No Agen esityksessä, mutta eivät olleet sen erikoisempia. En tiedä mikä on yleinen käytäntö Ruotsin klubeilla, mutta oli varsin hauskaa, kun vartijat poistivat lavalta yleisöön sukeltaneen miehen. Keikan loputtua myös toinen keikasta humaltunut nuori poistettiin ilman mitään näkyvämpää syytä. Kokonaisuudessaan ilta oli onnistunut. Molemmat bändit heittivät hyvät keikat.

Former Ghosts oli hyvä...

Lauantaina Debaser Slussenilla esiintyivät Xiu Xiu, Zola Jesus ja Former Ghosts. Slussenille mahtui n. 4-500 ihmistä. Siellä No Age ja Abe Vigoda olisivat olleet enemmän kotonaan. Illan aloitti raivokkaasti Former Ghosts. Koko illan paras biisi kuultiin heti alkuun - uuden New Love levyn aloittava The Days Will Get Long Again - esitettiin sellaisella intensiteetillä, että kylmät väreet nousivat, mitä ei klubikeikoilla tapahdu usein. Parin ensimmäisen kappaleen ajan kitaran varressa oli soittamassa Xiu Xiun Jamie Stevart. Setin keskivaiheilla Nika Roza kävi laulamassa Chin Up:n ja The Bull and The Ramin. Former Ghostsin johtohahmo Freddy Rupert antoi jokaisessa biisissä kaikkensa ja aina olisi voitu kysyä perinteinen urheilu kysymys "miltä nyt tuntuu?". Lopputuloksena viikonlopun paras keikka. Mukaan lähti myös Former Ghostsin uusi ja vanha levy. Toivottavasti ne nähdään myös suomen levykauppojen hyllyillä.

Zola Jesuksesta en ole hirveästi innostunut levyltä kuunneltuna. Keikalla ja varsinkin klubilla Nikan hieno ääni tuli vielä paremmin esiin. Nika Roza esiintyi suurimman osan keikasta yksin taustanauhojen kanssa, mikä ei haitannut. Lopussa Xiu Xiu nykyinen naisjäsen tuli avustamaan Nikaa. Mielenkiintoinen keikka ja Zolalla on varmasti valoisa tulevaisuus edessään, vaikka tuskin omassa levyhyllyssäni.

ColdChillwave

Xiu Xiuta en ollut kuullellut paria biisiä lukuunottamatta koskaan. Keikka oli silti hyvä. Nopeammat biisit iskivät paremmin ja lavalla nähtiin jos jonkinmoista soitinta. Kaikki illan esiintyjät vaikuttivat sympaattisilta ihmisiltä eikä minkään tason starailua ollut nähtävissä.

Molemmat keikkapaikat olivat hyviä. Slussen oli jännästi rakennettu sillan alle. Kummallekaan keikalle ei ollut etukäteen myynnissä lippuja. Keikoille pääsi hyvin, kun meni paikalla tarpeeksi ajoissa eikä No Agen keikka edes myynyt loppuun. Xiu Xiun keikalla syntyi lopulta jonoa, mutta ilmeisesti vasta keikan loputtua. Levykauppoja tuli tsekattua muutama. Nimiä muista enkä ostanut mitään. Pet Sounds oli paikoista mielenkiintoisin ja sinne tulee varmasti poikettua, kun seuraavan kerran eksyn Tukholmaan.

Itken

Lintunen kävi moikkaa

En haluis olla mikään itkupilli mut.

Indiepäisään jo kertoi, että olemme saaneet nauttia hyvästä keikkatarjonnasta täällä eteläisessä maamme pääkaupungissa. Totta. Mutta emme niin hyvästä kuin rakkaat länsinaapurimme. Suomessa ole käynyt vähään aikaan mitään henk. koht. must see bändejä Ducktailisia lukuunottamatta.

Eli mm. nämä artistit keikkailevat lahden toisella puolella vielä loppuvuonna.

No Age, Abe Vigoda, Xiu Xiu, Zola Jesus, Former Ghosts, Beach House, Beach Fossils, Holy Fuck, Wavves, Crystal Castles, Women, Small Black, Best Coast....

Jokainen voi omassa päässään miettiä miltä kyseinen lista näyttää. Omasta mielestäni aivan helvetin hyvältä. Olisin iloinen, jos näistä edes joku tulisi käymään Suomessa. Onko kyse huonosta tuurista? Eikö kukaan pyydä ja järjestä kyseisiä bändejä tänne? Eivätkö he halua tulla kaukaiseen Suomeen. Ruotsiin on varmasti paljon helpompaa mennä ja Ruotsi on maailmalla tunnetumpi maa. Rinnastetaanko Suomi vielä liiaksi Venäjään? Suomihan voisi olla eksoottisen kiinnostava "itäblokin maa". Minä ei tiedä totuutta, mutta toivottavasti joku tietää ja tekee asialla jotain.