Vihdoin. Se voisi olla kuka hyvänsä, mutta olen tyytyväinen että se on The New Tigers. Suomen musiikkikentässä on ollut vakava/valtava melodisen surinapopin muotoinen aukko, jota The New Tigers on onneksi tullut täyttämään.
Pocketful of Sand oli ensimmäinen levyltä tarjottu maistiainen. Se tyrmäsi välittömästi melullaan. Alkutyrmäyksen jälkeen ajatuksia kerätessäni aloin tajuamaan kappaleen sisuksissa piilevän melodisen voiman. Näiden kahden voiman ristisiitoksesta syntynyt kappale hukuttaa sisäänsä, pitää siellä ja ulos astuu hitusen terveempi ihminen.
Levyn avaava World's Greatest Actor ei alkuun aiheuttanut riemun kiljahduksia. Pidin sitä levyn heikoimpiin kuuluvana, väkinäisenä aloituksena, mutta kuunteluiden myötä olen alkanut hahmottamaan kappaleen hapuilevan rakenteen ja tykkäämään siitä. Syy tähän epävarmuuteen löytyy seuraavasta kappaleesta. Velvet Jam taitaa olla suosikkini levyltä upean kitarariffinsä ansiosta. Se onnistuu samaan aikaan olemaan sekä hauraan pop että koolin rock. Girls Are Out to Get Me tarjoilee kauneutta haikeuden muodossa. Kaunista on. Clocks of Destruction päättää levyn euforiseen kitarailoitteluun ja antaa pölyn laskeutua rauhassa.
The New Tigers : Pocketful Of Sand by Soliti
Jos jotain negatiivista levystä pitää kaivaa, mieleen nousevat laulusuoritukset. Välillä ne tuntuvat jäävän vaisuiksi muuten niin toimivien biisien keskellä. Sama fiilis välittyi, kun näin bändin lämmittelemässä Kurt Vilea. Hyviä biisejä, mutta laulusta puuttui viimeinen nitistys/tulkinta/energia.
The New Tigersista tuntuvat pitävät hyvin monet. Minun mielipiteeni ei ehkä eroa muista millään tavoin, mutta bändin debyytti on hieno levy ja hyvä pelinavaus yhtyeeltä. Se iskee juuri oikeaan saumaan niille musiikin alueille, jotka Suomessa ovat ammottaneet tyhjyyttään. Levy ei mullista mitään, mutta ei sen tarvitsekaan. Se tietää olevansa kelpo tiikeri: saalistuksen jälkeen on aina levon aika.
