RIP Chris Reimer

Women on yksi viime vuosien parhaista, monipuolisimmista ja aliarvostetuimmista (kitara)bändeistä ainakin suosion perusteella. Bändin arvo tullaan luultavasti tajuamaan 20 vuoden kuluttua, kun joku löytää heidän unohtuneet levynsä, minkä jälkeen kaikki nuoret yrittävät tapailla näitä soundeja tulevaisuuden kellareissaan. Chris Reimer oli bändin kitaristi.

Harvoin on minkään bändin määrittelemättömälle tauollejääminen harmittanut yhtä paljon kuin Womenin. Nyt harmittaa vielä enemmän. Bändin kaksi levyä sen kuin paranevat ajan myötä, mikä on harvinaista näinä aikoina, kun monet levyt menettävät hohtonsa viikoissa.

Grey Skies

Viime aikoina tätä uutta Burialia on tullut kuunneltua pääasiassa sunnuntaisin ja tänään taas, vaikka tänään nyt on tälläinen erikoissunnuntai. Se tuntuu jotenkin sopivan tunnelmaan. Street Halo on sitä takuuvarman taattua laatua, mitä Burialilta on totuttu kuulemaan. Mukana on pikkuriikkisen uusia sävyjä - juuri sen verran kuin tarvitaan. Mutta jos biisit on näin kovia, silloin ei ole hirveästi väliä kuulostaako ne uusilta vai vanhoilta. Jos et ole vielä kuunnellut näitä uusia piisejä tai Burialiali yleensä niin kannatais kyllä. Aprillipilailtu kolmoslevy maistuisi kanssa erittäin makealta.



Women on selkeästi yksi maailman parhaista bändinimistä ja bändeistä! Joku joka käy täällä lukemassa näitä tekstejä on ehkä huomannut sen asian. Ja joku saattaa olla jopa samaa mieltä. Siksi edelleen jänskättää hajoaako pändi mutten usko että niin käy. On vain positiivistä etteivät kaikki pändit tyrkytä itseään koko ajan. Jos musiikki on tarpeeksi hyvää, se riittää. Silloin on varaa julkaista tälläisiä helmibiisejä seiskatuumaisella, jonka sai vain kun älysi tilati Public Strainin - yhden viime vuoden parhaista levyistä - ennakkoon Insoundista, mitä en itse tietenkään älynnyt tehdä. Onneksi internet pelastaa. Molemmat biisit olisivat mahtuneet helposti myös Public Strainille, mutta hajottaneet kokonaisuutta. Lisäksi ne henkivät samaa urbaania kolkkoutta kuin Burial, ajoittaista lämpöä unohtamatta. Sydän pakahtuu.

Kuka käsi tykkää ylös/Friendo

Käsi ylös kuka tykkää kivasta indiepopista? Kanadalainen Friendo on kivaa indiepoppia ajoittaisilla häröilymausteilla, joita ei alempaa löytyvällä Pass Timesilla kuulla eikä tarvitakaan. Trioon kuuluu mm. Women rumpali Mike Wallace, mikä riitti herättämään ainakin oman kiinnostukseni. Onhan Women yksi tämän hetken parhaista bändeistä eikä näillä näkymin ole hajoamassa lavatappeluista huolimatta. Friendo on sen sijaan jäänyt pienelle huomiolle.

Levylafka Faux Discx on julkaissut mielenkiintoisen Women/Fair Ohs/Cold Pumas/Friendo 7'' splitin, jolla mukana Pass Times sekä uudet biisit muilta bändeiltä. Uusi Women kiemurtelee hitaasti sydämeen. Fair Ohsiin pitää tutustua tarkemmin - Abe Vigoda viboja havaittavissa. Cold Pumasin biisi on jälleen hyvä ja olisin nähnyt bändin miellellään BBC:n sound of 2011 listalla, mutta bändin musiikki taitaa olla liian rapeaa kyseiselle listalle. Toiveissani olisin debyyttilevy bändiltä tänä vuonna, jookos? Splitti kuunneltavissa kokonaisuudessaan Faux Discx:n bandcamp sivuilla.

Pass Times on biisejä, joita jaksaa kuunnella ainakin sen 10 kertaa tai 2-3 päivää. Aina ei kauempaa, mutta monesti se riittää. Hetken ilo. Mitä sitä ajattelemaan pitemmälle. Silti iTunes näyttää tälle hetkellä 16 soittokertaa eikä ne tänään ainakaan lopu.


Friendo - Pass Times from Welcome To The West on Vimeo.

Women: Public Strain (Jagjaguwar/Flemish Eye)

I love Women. Pakko myöntää. Nyt viimein päätin pyörittää uuden Public Strain levyn ja se kannatti. Levy vuoti nettiin jo kesäkuussa 3 kk ennen amerikan julkaisupäivää. Euroopassa saamme nauttia tästä herkusta jo kuukautta aikaisemmin 27. elokuuta (Enää en oo varma tästä?!?) Nyt levy feidailee parhaillaan viimeistä biisiä Eyeshore ja tuntuu hyvältä. En oikein osaa vastustaa kauitettuja kitaroita, joihin on lisätty vielä kiva lo-fi särö, kun niillä vielä maustetaan hyviä popkappaleita alkaa olla täydellinen ateria katettu. Pitää kuunnella levyä vielä rutkasti lisää ja keksiä lisää sanottavaa, mutta näin ensi kuuntelun jälkeen oli pakko tulla tänne avautumaan. Se on sitä rappio hypeä.



myöhemmin...

Nyt on kuunteluita enemmän takana ja tällä hetkellä mielipiteeni on, että Women on mennyt bändinä eteenpäin ja tehnyt loistavan levyn (vituhyvälevy). Womenin musiikissa 60-lukulainen pop lyö kättä post-punkin kanssa ja päälle metelöidään siellä täällä erittäin hyvällä maulla. Kappaleet syntyvät, kun Womenin halu tehdä täydellisiä pop biisejä kohtaa heidän halunsa tehdä kokeellista ja rumaa musiikkia. Päällimmäisenä levystä kuitenkin tulee mieleen, että kyseessä on tavattoman hyvä pop levy, jonka pääosassa ovat hienot kappaleet. Can't You See aloittaa levyn fiiliksellä, joka tuo mieleen levyn kannen. Taustan luova kitarahäly on kuin sankka lumipyry vasten kasvoja. Kuulen hiukan jousia ja sireenin hälytysäänen. Venice Lockjaw on riipaisevan kaunis. Drag Open sitä melua mitä kaipasinkin. Kesken biisin tempo vaihtuu yht äkkiä ja loppu jumitellaan rauhallisemmin. China Stepsissä käytetään samaa tehokeinoa. Locust Valley on sopivan rosoinen popherkku. Kokonaisuudessaan levy on rauhallisempi mitä odotin. Biisit eivät aukene ensikuunteluilla vaan vaativat pientä kypsyttelyä ja sanoista on melko usein vaikea saada selkoa, mikä haittaa suurta haluani laulaa mukana. Womenista ei aina arvaa mihin suuntaa yhtye seuraavaksi menee, edes yhden kappaleen sisällä, mikä pitää homman mielenkiintoisena.



Debyytillään yhtye esitti lukuisia aihioita siitä mitä se on. Nyt kaikkea on tiivistetty ja paketti on paremmin kasassa. Mukana on enemmän oikeita kappaleita ja palaset tukevat paremmin toisiaan. Kokonaisuutena levy on rautaa, yksittäisinä biiseinä en ole vielä varma jokaisesta palasesta. Levy on sopivan rosoinen ja haastava (vrt. nykyiset poseeraus indie levyt), että sitä haluaa kuunnella ja tutkia. Kanadan indie sankari Chad Van Gaalen (onko se joku sankari?) on ollut tuottamassa levyn Women debyytin tapaan ja pirun hyvältä kuulostaa. Myspacesta et löydä Womenin biisejä vaan jonkun tuntemattoman biisin. He eivät ole tehneet videoita. Joudut siis kuuntelemaan koko albumin, koska he eivät ole julkaisseet myöskään fyysisiä singlejä. Suosittelen kaikille, jopa juuri sinulle siellä joka nyt luet tätä.



Saisko muuten ton Polar Prizen tälle levylle?

Palmuja & Aaltoja

Women > Girls

musamaailmassa meinaan

Ei womenit mitään puumia kuitenkaan ole vaan kanadalaisia miehiä. 4-henkinen yhtye julkaisi kiitellyn s/t debyytin pari vuotta sitten ja ensi kuun alussa on luvassa jatkoa Public Strain nimisellä kakkoslätyllä. Ensimmäinen maistiainen siltä on albumin päättävä 6 minuuttinen Eyesore. Ja mitään muuta sanottavaa ei ole kuin, että on aivan loistava biisi, vaikka 5 ensimmäisen kuuntelun jälkeen on vaikea muistaa biisistä paljon mitään. 10-15 kuuntelun jälkeen tulen rakastamaan tätä. Lopun riffi laittaa pään sekaisin ja kropan kananlihalle. Levyyn kohdistuvat odotukset nousivat todella korkealla. Debyyttikin oli jo kova levy. Kokonaisuutena raakile, joka sisälsi todella paljon potentiaalia. Vertailuna mieleen tulee, vaikka No Agen Weirdo Rippers ja HEALTH:n deby, jotka roiskuvat joka paikkaan, niistä on vaikea saada otetta, mutta lopulta kun niiden hienouden tajuaa, niitä rakastaa. Nounsilla No Age oli hionut särmiä pois ja tuloksena oli timanttinen kokonaisuus, joka häviää häröilypisteissä Weirdolle. Saa nähdä mihin suuntaan Women on lähtenyt. 

Pandan uusien biisien kanssa on vähän sama juttu. Kuuntelen 5 kertaa. En muista juuri mitään, mutta kuulostaa hyvältä. Jollain 20 kuuntelukerralla tajuan biisin, juoksen alasti kaduilla ja huudan hoosiannaa.