Ensimmäisen vuoden aikana Ääniä opetteli kävelemään. Nyt puhuminen sujuu jo aika hyvin. Tulevaisuuden tavoittena olkoon lukemaan ja kirjoittamaan oppinen, ainakin ennen koulun alkua. Leikkimistä ei saa missään nimessä unohtaa. Se on lapselle kaikkein tärkeintä.
Eli blogin aloittamisesta tulee tänään kuluneeksi 2 vuotta. Ajattelin omistaa tämän postauksen sille, vaikka ei minulla mitään erikoista sanottavaa aiheesta ole. Musablogin pitäminen on sinänsä helppoa, koska maailmassa on niiin paljon hyvää musiikkia. Paljon vaikeampaa on ilmaista itseäni ja keksiä jotain järjellistä sanottavaa siitä mitä reaktioita musiikki minussa aiheuttaa. Kiitos lukijoille ja nyt on oikein hyvä paikka avautua kommenttiboksiin, jos siltä tuntuu.
Musta tuntuu semmoiselta, että tulevaisuus kuulostaa ainakin tälläiseltä (silloin on varmaan maailman paras bändi, kun on varaa piilottaa tälläisiä biisejä sinkkujen b-puoliksi ja julkaista niistä cooleja taidelive videoita):
Kun kaikki ulkoiset ja sisäiset olosuhteet ovat kunnossa, mahdollisuudet galaksien räjähdyksille ovat olemassa. Tänään on ollut aika päivä ulosteeksi, mutta äsken kuulin tän biisin ja OJSDNOWKMCKLWMFVLÖW. Nyt kaikki on vähän paremmin. Kokeile räjähtääkö galaksit?
Uudessa Rumbassa (onnistuneesti uudistettu ainakin ensimmäisen numeron perusteella) oli pitkä juttu musiikkibisneksen nykytilasta. Tavallaan se kiinnostaa itseäni musiikin suurkuluttajana, mutta toisaalta tärkein juttu on löytää uutta tai vanhaa musiikkia ja saada kuunnella sitä, oli tapa mikä hyvänsä.
Jo jonkin aikaa musiikista kiinnostuneena itselleni on vakiintunut erinäisiä kanavia joista uutta musiikkia löydän. Silti minkään uuden löytäminen ei ole itseisarvoista tai pakotettua. Sitä vain tuntuu tipahtelevan eteen ja yhä paremmin tunnun tietävän minkälaista musiikkia haluan kuunnella. Samalla musiikkimakuni on viime vuosina laajentunut entistä enemmän uusille alueille ja yhä vähemmän kiinnostaa jo viiteen kertaan tehty musiikki tai tehotuotetut jutut.
Kokeellisuus tai paskat soundit eivät myöskään ole mikään itseisarvo. Silti yhä useammin huomaan vain pitäväni kotikutoisesti äänitetyistä tai uusia musiikillisia ilmaisukeinoja hakevista jutuista. Tuntuu että silloin musiikki saa hengittää - se on pakotonta ja aidompaa. Nautin yhtä lailla hyvin tuotetusta ja artistien visioita esiintuovasta äänimaailmasta, jopa enemmän silloin kun kaikki palikat ovat kohdallaan. Kaikenlainen väkinäisyys ja poseeraaminen ärsyttää, vaikka kyllä sillekin on maailmassa paikkansa.
Kolmen kappaleen saatesanojen kautta pääsen case Lee Nobleen, josta en pari viikkoa sitten ollut kuullut koskaan. Selailin nettiä ja törmäsin blogiin, jossa nähtävissä oli Lee Noblen uuden levyn Horrorism kansi ja saatesanoina Album of the year. Kansi aiheutti reaktioita, vaistoja joita nykyään mielelläni seuraan. Album of the year kommentti ei paina mitään, jos kuulen sen tv:stä dressman äänellä kerrotuna ja jos kyseessä on "maailman suosituin miesartisti" tai jotain vastaavaa. Tutusta ja hiukan luottamusta herättävästi lähteestä yhdessä hienon kannen kanssa lopputuloksena oli yksi vuoden mielenkiintoisimmasta löydöistä.
Lee Noble ei tee maailman helpointa muttei vaikeintakaan musiikkia. Horrorismilla hän yhdistelee synapohjaisia dronemaailmoja lauluntekijämusiikkiin ja siellä täällä voi kuulla ripauksen poppia. Pääasiassa vanhoilla syntetisaattoreilla luodut äänimaailmat ovat hirveän vaikuttavia jo sinällään. Lee Noblen haparoiva ajoittain hyvin syvälle efektoitu tulkinta tuo niille silti lisäarvoa. Instrumentaalien ja laulettujen biisien vaihtelu tuo levylle monipuolisuutta.
Levyn fiiliksestä voi aistia Radioheadmaista levottumuutta ja huolestuneisuutta. Soundien puolesta mieleen nousee ihan konkreettisesti Motion Picture Soundtrack. Lopputulos tuo kuitenkin enemmän mieleen Grouperin lohduttavat äänimaisemat. Mitään loppupäätelmää levystä en vielä osaa antaa, mutta jo tässä vaiheessa se on tehnyt suuren vaikutuksen. Levy-yhtiö Batheticin mukaan Horrorism on shapeshifting wall of sound, a game changer. Kovia sanoja, mutta Horrorism vaikuttaa albumilta, jonka takana kelpaa seistä.
Aikoinaan musiikki intoiluni lähti käyntiin Interpolin Anticsin ja vähän myöhemmin mm. Liarsin Drum's Not Deadin ja Animal Collectiven Feelsin kaltaisten levyjen kautta. Vaikka ne ensin tuntuivat hirveän vaikealta, ne oudolla tavalla kiinnostivat. Niillä on edelleen merkittävä paikka elämässäni. Mitä enemmän musiikkia kuuntelen sitä harvemmin mikään levy tuntuu enää yhtä merkittävältä. Uusia henkilökohtaisia klassikkoja syntyy silti yhä ja uutta mielenkiintoista musiikkia on tarjolla yhä enemmän. Toivon, että ihmiset löytävät uskaltavat löytää sitä. Tai uskon että hyvä musiikki löytää aina kuulijansa markkinointibudjetista riippumatta. Hyvä musiikki, kun ei tule koskaan katoamaan. Horrorismin kaltaiset levyt pitävät siitä huolen.
Ensiksi inhoan ja välttelen joitain asioita. Lopulta en saa niistä tarpeekseni.
Yksi edellämainituista asioista on Sun Araw, jota ensin välttelin. Inhosin artistin kansitaiteita enkä viitsinyt paneutua musiikkiin. Ajattelin sen olevan paskaa, jota en ollut kuullut. Nyt levyjen kannet näyttävät silmissäni todella hienoilta ja musiikki kuulostaa korvaani vähintään yhtä hyvältä.
Cameron Stallonesin maailmassa paistaa aina aurinko, toisinaan läpi epämääräisen usvan, teollisen pölyn tai pubin likaisen ikkunan.
Joku hieno ihminen on kirjoittanut last.fm:ään niin hienon biografian, etten viitsi vaivautua edes tekemään omaa. Lukekaa englantia:
"The solo universe of Long Beach psychonautsMagic Lantern’s guitarist Cameron Stallones. Spanning Spacemen 3garage cosmos,Starving Weirdoscoastal séance, and a healthy stratosphere of pan-dimensional astral feedbackers, Sun Araw floats freely from form to formlessness in the blink of a third eye. A great journey into white light dirge and dead distortion blues. Creepster tropical psychedelic drone for more creepsters like yrself."
Sun Araw on parin viime vuoden aikana julkaissut pari kokopitkää levyjä ja lukemattomasti pienempiä julkaisuja, joihin voi kadota pitkäksi aikaa. Uusin EP on nimeltää Off Duty + Boat Trip ja viime vuonna julkaistu kokopitkä kantaa nime On Patrol. Myynnissä on lisäksi eritttäin hienoja On Patrol t-paitoja.
