4 + 1: Julia Holterin Ekstasis

En jaksa tehdä mitään puolivuotissuosikkilevyt listauksia. Totean vain, että Ekstasis on suosikkini tänä vuonna julkaistuista levyistä. Tässä 4 +1 syytä tuhansista miksi niin on. Ei ehkä parhaita, ei ehkä huonoimpia, ei ehkä merkittävimpiä, mutta oleellisia syitä ja hetkiä, jotka sykähdyttävät edelleen joka kerta. Extrakrediittiä Julia ansaitsee erinomaisista videoista.

1. Naa na na na na na na naa
Naa na na na na na na naa
aaa aa aa aa aa aa aa aaa  (In The Same Room)



2. we go we go we go we go we go we go we go (Für Felix)



3. Moni, mon amie,
you'll be the death of me,
with your silver lips and lies.
Moni, mon amie,
I feel so ordinary,
when you go out with your friends. (Moni Mon Amie) + Yours Trulyn intiimi live video, joka kepittää levyversion.



4. Ten signs that read silence.
Too cold to remember a face, impossible to say. (Marienbad)



+1 Olen löytänyt Julia Holterin virkistävän teeskentelemättömistä ja silti leikkisistä lauluista merkityksiä ja elämää enemmän kuin mistään muusta tänä vuonna julkaistusta levystä. Olen nauttinut Our Sorrowsista tähänkin asti, mutta eilen yhtäkkiä löysin sen sanoista, kenttä-äänityksistä ja videosta merkityksen. En tiedä onko se mitä Holter on kappaleella/videolla hakenut. Haastatteluissa hän on sanonut säveltävänsä usein intuitionsa mukaan, koska jokaisen äänen puhkimiettiminen on tylsää. Merkitykset voivat näin piillä rivien välissä ja paljastuessaan yllättää sekä kuuntelijan että lauluntekijän itsensä.

Elämä muuttuu. Ekstasis ja sen merkitykset muuttuvat mukana. Ekstasis on jo alkanut elää omaa elämäänsä. Siksi se on suosikkini tänä vuonna julkaistuista levyistä.

Oshin

Helisevän kaunis, voimakas, intensiivinen, täynnä elämää ja elämänhalua sekä angstia muun muassa tätä kaikkea on DIIV:n debyyttilevy Oshin. Kirjoittaessani ensi kertaa Divestä (bändin nimi muuttunut) en ollut vielä täysin vakuuttunut kuulemastani ja uumoilin debyyttialbumin kertovan enemmän sitten joskus. Nopeasti kasaan saatu debyytti lunastaa kovat odotukset ja on selkeästi parhaita tänä vuonna julkaistuja levyjä. Jos tykkäät kitaramusiikista, on Oshin lähes pakollista kuunneltavaa. Ainoastaan biisien sekaan kauitetut vokaalit saattavat karkoittaa kuulijoita, jotka haluavat musiikkinsa selkeänä.

DIIV:n soundi on jotenkin todella tutun kuuloinen, mutta silti tuore ja ajaton. Palapelin palasia lainaillaan vähän sieltä täältä, mutta lopputulos kuulostaa täysin omalta. Levy on ollut nyt viikon streamattavissa ja muutaman kerran olen sen ehtinyt kuuntelemaan, mutta jo ensi kerta vakuutti sen erinomaisuudesta. Vanhat tutut suosikit Human ja Sometime ovat saaneet uusia sävyjä bändidynamiikan myötä. Muutenkin loistavia biisejä laskiessa alkavat sormet loppua kesken Past Lives, How Long Have You Known?, Wait... Koko levy soljuu helposti läpi neljänkymmenen minuutin kestonsa ja sen uudelleen soittaminen on melkein vielä helpompaa.

Ajoittain Oshin on kuin hyppy hyppytornista veteen, lentämisen tunne ilmassa, tiedostamaton isku veteen, suloinen sekamelska pinnan alla sekä veden pinnan halkova jälki euforia. Parhaimmillaan se liikkuu yhtä kevyesti ja näyttävästi kuin surfari aalloilla, vaikka ei olekaan surffimusiikkia. Hetkien ajaksi se pysähtyy tuijottamaan tähtiä kirkkaalla öisellä meritaivaalla. Se murtautuu sisuskalujen läpi helposti, saa paskan tuntumaan paremmalta, hyvät asiat vielä paremmilta, saa auringon paistamaan neljänseinän sisään ja ilman virtaamaan vapaammin.

Oshin on hyvin todennäköisesti yksi parhaista levyistä tänä vuonna ja ykköskandidaatti vuoden 2012 kesäalbumiksi. Virallisesti se julkaistaan huomenna. Streamaus onnistuu vielä hypemasiinan kautta. Suosittelen.



Bonarina viime vuonna kuvattu live. Biiseinä Sometime, Wait, Doused ja (Druun) + haastattelu.

Androgynous Mind

Kaksi biisiä brutaalia tykitystä alkuun. Kaksi seuraavaa enemmän Women-tyylistä bändin hauraampia hetkiä luotaavaa snadisti vääristynyttä popkaunokkia, jotka vanha Women vokalisti Pat Flegel tulkitsee unisen välinpitömättömästi onnistuen silti tai siitä johtuen koskettamaan ihmissielua. Viimeinen kappale on jostain aikaisempien neljän välimaastosta. Virkistävä ja lupauksia herättävä nightstalker ep on ilmaiseksi jaossa bandcampissa. On ilo kuulla mitä Womenin jäsenet tekevät nykyään, sillä bändin perintö on liian erinomainen hukattavaksi. Knock on My Door on huippukohta.

Spooky Action at a Distance

Ilmapallot leijuvat kohti tuntematonta iltapäivän seesteisellä taivaalla. Rummut naksuttavat krautille uskollisesti melkein koko ajan jättäen kitaroille tilaa maalailla maisemia. Usein ne tyytyvät maalaamaan vain yhtä hitaasti vaihtuvaa maisemaa. Liikeessä pelottavat asiat ovat tavoittamattomissa. Ne voi nähdä, mutta kohdata vasta pysähtyessään. Matkalla on aikaa miettiä mitä on tullut tehtyä ja koettua. Liikkeen pysähdyttyä voi miettiä haluaako juurruttaa itsensä tänne vai jatkaako vielä parin pysäkin verran.

Man with Potential

Pinta on kova, meluisa ja täynnä äärimmäisen metelin aiheuttamaa euforiaa. Mies tietää omaavansa potentiaalia, muttei oikein osaa käyttää sitä ja turhautuu. Mitä enemmän annan aikaa levylle, huomaan miten kova pinta alkaa murentua. Alta löytyy yllättäviä tasoja, joita en osannut etsiä. Melu alkaa asettua aloilleen ja muodostaa polkuja joita seurata. Aggressiivinen Misery Beat aloitus suodattaa hardcore reivit vessan seinien läpi humalaisen kusilaarin ääreen. Sitä seuraava Remote View hätkähdyttää viemällä lähes surun äärelle. Nimibiisin alku on elektronisessa sätsätyksessään kuin Peacebonen kadonnut apäräveli, josta ei koskaan muodostu isoveljensä kaltaista "pop-hittiä".

Pete Swanson ei ole mikään eilisen joutsenen poika muokatessaan ääniä. Mittava noise perimä Yellow Swansin toisena jäsenenä näkyy ja kuuluu. Mies tietää mitä tekee, mies tuntee potentiaalinsa ja osaa käyttää sitä. Man with Potential on elävän pintansa alla todella hallittu albumikokonaisuus. Mihin asti se sitten riittää? Tämä ei ole mitään massojen musiikkia, vaan raakaa alkuvoimaa, jonka tähden monet radiorockkarit olisivat valmiita myymään loma-asuntonsa, jos tietäisivät moisen voiman olemassaolosta. 8.5 Pitchforkilta, muttei sitä tärkeämpää leimaa. Asiaa mietittyäni se ei ehkä ole ihme, tuskin se leima mitään auttaisi. Pete Swansonin luokse tuskin monikaan ajautuu vahingossa. Jos on rahan ja maineen perään, kannattaa tehdä toisenlaista musiikkia.

Viime aikoina olen toistuvasti palannut levyn ääreen ja suhde on syventynyt. Päälle päin Man with Potential oli coolia meteliä. Ajan kanssa siitä on muodostunut yksi viime vuosien parhaista noiselevyistä. Eikä tämä pelkkää noisea ole, mukana on tekno biittejä ja dark ambient sävyjä vähintään yhtä paljon kuin noisea. Tällä paletilla lopputulos on persoonallinen, ajan kanssa yhä nautittavampi levy. Miehellä on potentiaalia, Man with Potential auttaa luotaamaan sitä ja jatkamaan eteenpäin. Loistavasti nimetty levy ja osuva kansitaide. Tarvetta tämän kaltaiselle musiikille luulisi olevan enemmän kuin myönnetään.

Type Records on hieno amerikkalainen levylafka (Yellow Swans, Grouper, Clams Casino), joka virrauttaa useita julkaisujaan edelleen soundcloudissaan. Niin myös Man With Potentialia.

Black Twig: Paper Trees (Soliti)

Minulla oli odotuksia Black Twigin debyytin laadun suhteen. Heti ensimmäisten kuunteluiden jälkeen oli aika selvää että ne tulevat täyttymään. Viimeisen kuukauden aikana Paper Trees on ollut vahvassa nousukiidossa yhdeksi kotimaisista lempialbumeistani koskaan ikinä.



Paper Trees on onnistunut debyytti, johon on helppo tarttua. 10 biisiä soljuvat odotuksiani monipuolisemmin. Selvä kehitys parin vuoden takaisesta Swans at Tea ep:stä on havaittavissa. Erityisesti tuotannossa bändi on haukannut aimo palan. Olen lo-fin, särön ym. pörinän ystävä, mutta Black Twig käyttää parempaa tuotantoa hyväkseen tuomalla lisää syvyyttä ja nyasseja jo itsessään hyviin kappaleisiin.

Levy tasapainoilee menevämpien, jumittelevampien ja popimpien kappaleiden välillä. Se alkaa seesteisen melodisesti, muttei tylsästi. Avausbiisi Four Notesissa bändi ikään kuin tarkkailee ympäristöään, kunnes pedaalit painetaan hetkeksi pohjaan ja leijutaan pilvien yläpuolella. Leijunta on kuitenkin nopeasti ohi, mikä saa mielihyväkeskukset vaatimaan lisää herkkua.

Black Twigin vahvuus yhtyeenä on olla samaan aikaan melodinen, rosoinen, lämpimän positiivinen, svengaava... Toisinaan yhtye soittaa kuin ampiainen, mutta on samalla kevyt kuin perhonen. Näen yhtyeen ulosannin vilpittömänä ja luontevana, mikä ilmenee ettei kappaleissa turhaan puristella, vaan bändi luottaa vahvuuksiinsa ja antaa biisien kehittyä rauhassa ilman kiirettä. Paper Treesistä on helppo nauttia heti, mutta se aukenee ajan myötä vielä lisää ja uskon sen myös kestävän kuuntelua tulevaisuudessa.



Omaksi suosikiksi levyltä on noussut luotijunan lailla etenevä päätösraita Antichrist, jonka vastustamaton eteenpäin vievä virta poistaa viimeisetkin estot ja kolikot pajatsosta. Toimii varmasti keikoilla yleisön hyppyyttäjänä!

Black Twig on tehnyt hienon tasapainoisen debyytin, jonka lopullisen arvon määrää tulevaisuus. Levy ei ole vielä mikään mestariteos, mutta en koe mitenkään vääräksi, vaikka tällä levyllä valloitettaisiin pieni pala maailmaa. Suomalaisella musiikilla ei ole hävettävää, vaikka tässä oli vuoden paras kotimainen levy. Toivottavasti tämä seikka saa muut suomalaisartistit yrittämään vielä hitusen kovempaa, koska rima on asetettu entistä korkeammalla.

Vuoden 2011 levyt

Kaikkien kiireiden keskellä aloin lopulta miettimään jaksanko tehdä tätä listausta, miksi sen teen ja kenelle sen teen. Sen enempää vastauksia näihin kysymyksiin miettimättä päätin nyt tehdä sen ainakin tämän kerran vielä. Vuoden itselle tärkeimpien levyjen listaaminen on samalla katsaus menneeseen vuoteen, jossa musiikilla on ollut enemmän tai vähemmän tärkeä osuus. Tärkeimpiä levyjä ei voi koskaan päättää etukäteen, joitakin levyjä vain tulee kuunneltua enemmän kuin toisia ja toiset muodostavat soundtrackejä eri elämän vaiheille. Tämä lista on siis miten kaikki lopulta kävikään. (Linkit teksteissä vuoden varrella kirjoitettuihin blogibostingeihin)

Sen verran sanon vielä, että tämä vuosi oli hyvä levyvuosi. LIIIAN PALJON HYVIÄ LEVYJÄ ETTÄ KAIKKIA EHTISI KUUNNELLA SAATI TYKÄTÄ NIISTÄ.

Kunniamaininnat:

Bill Callahan: Apocalypse, Zomby: Dedication, Grimes & D'eon: Darkbloom, Beach Fossils: What a Pleasure Ep, Washed Out: Within and Without, Burial: Street Halo, Tim Hecker: Ravedeath 1972, Times New Viking: Dancer Equired, Shabazz Palaces: Black Up

20. Julianna Barwick: The Magic Place (Asthmatic Kitty)

Tämän sijan olen perinteisesti pyhittänyt levylle, jonka hurmaamisvaihe on käynnissä ja en osaa vielä sanoa lopullista tuomiotani. Tällä kertaa kunnian saa Julianna Barwick. Pari viime viikkoa ovat osoittaneet miten kaunis levy The Magic Place on, miten kaunis ihmisen ääni voi olla ja paljon muuta ei tarvita. Todella maaginen levy.

19. The New Tigers: The New Tigers (Soliti)

Piristävä tapaus Suomen musiikki-ilmastossa. Pocketfull of Sand tyrmäyksen jälkeen otti oman aikansa huomata miten paljon muutakin hyvää levy sisältää. Sopivassa suhteessa herkkää popia ja räkäistä kitarankuritusta.

18. Oneohtrix Point Never: Replica (Software)

Replica on levy, jota edelleen absorboin. Tavallaan se poikkeaa totutuista kaavoista ja määreistä, mutta on silti helposti lähestyttävä, kutsuva ja kiehtova levy, jolla Daniel Lopatin ottaa vielä ison harppauksen eteenpäin. Vuoden mielenkiintoisimpiä ääniä.

17. Ponytail: Do Whatever You Want All The Time (We Are Free)

Ponytail valitettavasti hajosi tai räjähti luovuuteensa, minkä ymmärtää hyvin tätä levyä kuunnellessa. Vuoden innostavin levy, jolta välittyvä luovuus leviää kuin tauti, kun sen antaa levitä. Räiskyy ja roiskuu ympäriinsä, hyvä jos housut pysyvät jalassa. Ajoittain liian hyperaktiivista, mutta oikeassa mielentilassa täydellisen rajatonta musiikkia, joka saa kaiken muun kuulostamaan tylsältä munienpuhaltelulta. Viiden tähtden levy.

16. Braids: Native Speaker (Kanine)

Kaunis, alkuvoimainen ja innostava levy, jonka löysin uudelleen syksyllä.

15. Julia Holter: Tragedy (Leaving)

Kreikkalaisesta tragediasta innoituksensa saava levy on laaja, kiehtova ja persoonallinen kokonaisuus, joka on parasta nimenomaan kokonaisuutena. Hämmästelen edelleen sen luomaa maailmaa.

14. Tennis: Cape Dory (Carmen San Diego)

Levy kera nimmarin ja kehut paidasta. Tennis yritti ilmeisesti lahjoa tietään top kymppiin, mutta vaikka olettekin söpö-muusikko-pariskunta niin ei sitä vain lahjomalla pärjää! Tennis tietää sen ja päätti purjehtia kuukausia ja tehdä kasan hyviä pop-biisejä purjehduksesta ja muusta. Näitä biisejä sitten kuuntelin enemmän kuin osasin odottaa.

13. Wild Beasts: Smother (Domino)

Huippukohdiltaan vuoden parhaimmistoa, mutta pitkässä juoksussa sittenkin liian epätasainen kokonaisuus. Edelleen virkistävää uudistumista ja kiehtovia kappaleita. Tulevaisuus näyttää hyvältä.

12. Panda Bear: Tomboy (Paw Tracks)

Kokonaisuutena ehkä liiankin turvallinen ja tuhti. Panda hautasi inhimillisyyttään turhaan liikojen efektien taakse. Vähempikin olisi riittänyt. Valituksistani huolimatta etenkin pienemmissä määrin mitä nautittavin levy.

11.  Lee Noble: Horrorism (Bathetic)

Lee Noble sanoi haastattelussa haluavansa yhdistää abstraktiuden ja tunteen. Ajoittain tällä levyllä se onnistuu saumattomasti. Paikoittain pelottavaa ja ahdistavaa, silti kaunista ja koskettavaa ääntä. Loppusyksyn ja alkutalven pimeydessä Horrorism kasvoi ajoittain osiensa summaa suuremmaksi.

10. Regina: Soita Mulle (Johanna)

Jos et sä soita sai minut muuttamaan enemmän ennakkoluuloihin kuin kuulokuviin perustuneet mielipiteeni bändistä. Tämän levyn myötä löysin myös vanhemman tuotannon. Soita Mulle levyn suoraviivainen ja unisen nautittava pop ui nopeasti mun luo ja pysyi siellä.

9. Grouper: Alien Observer/Dream Loss (Yellow Electric)

Ambientin kuningatar julkaisi tuhdin kahden levyn paketin, joka olisi ollut puhdasta timanttia yhdeksi levyksi karsittuna, mutta mitä enemmän tätä on tarjolla sitä parempi. Lähes hahmottomasti liikkuvat äänimassat muodostavat vuoden maagisinta musiikkia. Maaliskuun keikka ei voi tulla liian aikaisin.

8. Echo Lake: Young Silence Ep (No Pain in Pop)

Yksi alkuvuoden ehdottomista suosikeista, johon en sitten koskaan kyllästynytkään. Esikois-ep:llä heti suoraan sydämeen. Young Silence on tiukka paketti hienoja biisejä, joiden aiheuttamat väristykset on haudattu rakeisten prismojen heijastamien värien alle.

7. Widowspeak: Widowspeak (Captured Tracks)

Yllätti, kasvoi kasvamistaan ja muuttui yhä tärkeämmäksi. Ei mitään uutta ja ihmeellistä vaan hyvin tehtyjä pop-kappaleita, joita on vain pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan. Sopivan rosoista tunnelmointia ja kauneutta. Näillä ansiolla vuoden debyytti.

6. Big Troubles: Romantic Comedy (Slumberland)

10 kpl häpeilemättömän isolta soundaavia, hauskoja, purukumin lailla tarttuvia ja ennen kaikkea hyviä pop-biisejä, jotka sopivat omaan makuuni. Hieno bändi.

5. Atlas Sound: Parallax (4AD)

Pientä Halcyon Digest syndroomaa havaittavissa. Halcyon otti aikansa auetakseen ja niin on ollut tämänkin levyn kanssa. Silti olen valmis nostamaan sen näin korkealla. Logosin kaltaista henkilökohtaisuutta se tuskin koskaan tulee saavuttamaan, mutta ei sen tarvitsekaan. Hienovarainen kokonaisuus, joka paljastuu sitä hienommaksi mitä enemmän sitä kuuntelen.

4. Real Estate: Days (Domino)

Kuulostaa lähes liian hyvältä ja helpolta ollakseen näin hyvä levy. Debyyttiä parempi tuotanto tuo entistä paremmat biisit entistä paremmin esille. Kokonaisuutena vaivaton tavallisen elämän hetkiä luotaava levy. Tykkäsin heti.

3. St. Vincent: Strange Mercy (4AD)

Koskettaa ja raastaa tavalla, johon harva levy on pystynyt. Tällä levyllä Annie Clark löysi voisiko sanoa täydellisyyttä lähentelevän äänimaailman ja tunteen ristisiitoksen. Ei kaihda vaikeitakaan karikoita ja on oudon armollinen kokemus ja kylmien väreiden kuningatar.

2. Gang Gang Dance - Eye Contact (4AD)

Eye Contact oli vuoden odotetuin levyni. En vain tiennyt mitä siltä odottaa. Jotain jossain lainaten: "Gang Gang olisi voinut lähteä mihin suuntaan tahansa Saint Dymphnan jälkeen, mutta päätti ryhtyä maailman parhaaksi tanssibändiksi". Lopulta levy antoi paljon enemmän kuin edes osasin toivoa. Gang Gang yhdistelee kokeellisuutta ja tyylejä eri puolilta maailmaa saumattomammin ja popimmin kuin koskaan ennen. Eye Contact on joka hetkeä, ääntä ja biisiä myöten timanttinen ja persoonallinen kokonaisuus, joka ei jätä selittelyille sijaa. Edelleenkään en voi  muuta sanoa kuin: WOW!

1. Ducktails III: Arcade Dynamics (Woodsist)

Olin koko ajan varma, että Eye Contact on vuoden paras levyni, mutta pari tuntia sitten kuunnellessani Arcade Dynamicsia, tajusin ettei näin ole. Tämä on vuoden paras levyni. Ducktails on vuoden tärkein artistini. Olen kuunnellut tätä levyä koko vuoden. Primaveran keikka oli vuoden paras. Olen katsonut liikaa julkaisemattominen Ducktails biisien live tallenteita youtubesta, jotka vaikuttavat näitäkin lauluja paremmilta. Eye Contact on "yleisiltä musiikillisilta ansioiltaan" parempi levy, mutta tämä on henkilökohtaisesti vielä tärkeämpi ja se ratkaisee.

Arcade Dynamics on eräänlainen päätepiste. Sen tajuaminen, että kaikista cooleinta on olla vaan eikä yrittää olla mitään muuta. (JOO TIEDÄN! PANDA BEAR EHTI ENSIN!) Lauluja kotikadusta, kadonneesta nenäliinasta ja projektorista kuistilla. Uusi popimpi vaihde teki biiseistä entistä lähestyttävämpiä ja tarttuvampia. Tunnelma ja biisit löysivät epätäydellisen täydellisen harmonian, jonka tuloksena syntyi vuoden poppilevy. Jos haluat tietää miltä levy kuulostaa, uppoudu kansikuvaan, kuvittele talon sisälle pelihuone ja pieni ikkuna, joka heijastaa auringonlaskun viimeisiä säteitä.

Kulunut vuosi on hyvä päättää Porch Projectorin tunnelmiin. (ps. muistakaa käyttää lumisade nappulaa.)

Julia Holter

Julia Holter julkaisi tänä vuonna hienon/komean/kauniin/vaikuttavan/omanlaisensa levyn Tragedy, josta ajattelin kirjoittaa mutten koskaan osannut. Nyt levy on ottanut paikkansa eri lähteiden vuoden parhaat listoilta eikä syyttä.

Tragedy kurottaa niin laajaalle ja vakuuttavasti, että sen pukeminen sanoiksi tuntuu vaikealta ja väkinäiseltä. Se on jotain mikä pitää kokea ja tuntea itse. Näinä musiikin tulva-aikoina on virkistävää kuulla jotain sellaista mitä en osaa määritellä enkä edes halua. Tragedy vakuuttaa enemmän kokonaisuutena kuin yksittäisinä biiseinä. Pienet leijunnan ja pysähtyneiden kuvien seasta nousevat hetket saavat sen tuntumaan tärkeältä. Sen kauneuden huomaaminen vaatii hiukan aikaa ja pysähtymista ja on ehdottomasti sen arvoista. Tragedy on yksi vuoden upeimmista levyistä.



Julia Holter julkaisee ensi vuoden maaliskuussa uuden levyn Ekstasis. Marienbad on ensimmäinen maistiainen. Yleisesti Julian touhuista tulee Sufjan Stevens mieleen. Johtuu varmaan artistien monipuolisuudesta.

 Julia Holter - Marienbad by RVNG Intl.

Oneohtrix Point Never: Replica (Software)

Hiljentykäämme hetki hienon kansitaiteen parissa, jos ei kauneuden niin vaikka järkytyksen vuoksi. Kun aamulla herään, huomaan muuttuneeni luurangoksi, jonka tukka on spagettia. Tuliko katsottua liikaa Jersey Shorea?

Oneohtrix Point Neverin tuore levy Replica tarjoilee samanlaisia tunteita. Ainoa ero on, että kun levy päättyy huomaa, että kaikki oli vain vaikuttavan musiikin aikaansaamaa kuvitelmaa.

Replica on kiehtova matka aikaan ja avaruuteen. Daniel Lopatin taittaa ääntä yhä vapaammassa muodossa. 80-luvun mainossämplet luovat inhimillisen kosketuksen jo aikasemmilta levyiltä tutuille sci-fi maisemoinneille. Jumittavat epävalideista aineksista koostuvat rytmit saattavat aiheuttaa tottumattomille korville päänsärkyä, mutta kun niiden jujun tajuaa = neroutta = Child Soldier = Sleep Dealer = Nassau.

Avantgardistisista lähtökohdistaan huolimatta Replica on lähestyttävä ja koukuttava levy. Sen musiikilliset ansiot ovat niin vahvat, että tyylilajista tulee toissijainen asia. Levy herättää kysymyksiä, hämmästystä ja innostusta, mikä on hyvän taiteen merkki. Viimeistään tällä levyllä Herra Lopatin sulattaa jalanjälkensä kokeellisen musiikin peruskiveen, jos ne eivät siellä vielä olleet.

 Oneohtrix Point Never - Replica by Mexican Summer

High Places: Original Colors (Thrill Jockey)

Bändit muuttuvat. Se on hienoa. Parempi muuttua kuin polkea samoja latuja loputtomiin. Ehkä jotkut bändit, sellaiset joista ei sitten oikeasti ehkä tykkääkään, jäävät pois muutoksen mukana. Toisten mukana pysyy muutoksista huolimatta. High Places on bändi, joka jatkuvasti muuttaa soundiaan, mutta sen musiikillisen perustan voi nähdä pysyvän samana.

Tämä perusta on rakennettu kokeellisuuden ja popin yhdistelmällä. Bändi janoaa uusia soundeja ja kuulostaa usein ainoastaan itseltään. Sitä voi vertailla Animal Collectiveen tai Lucky Dragonsiin. Ne ovatkin heimoveljiä - samanlaisia matkaajia.

Varhainen High Places oli viaton etsiä äänien ihmeellisessä maailmassa. Kaikki oli vahvasti efektoitua, söpöä suhinaa ja kivaa kolistelua. Viime levyllä bändin ilmaisu kääntyi synkempään suuntaan - kattilat kitaroihin. Uuden Original Colors levyn voi sijoittaa jonnekin debyytin ja kakkoslevyn välimaastoon. Se yhdistelee kokeellisia äänimaisemia -pulputusta, kaikua, kolinaa - jotka kuulostavat todella hyvältä, aiempaa suoraviivaisempaan ja biittivetoisempaan suuntaan.

Edellinen High Places vs. Mankind levy ei lopulta oikein iskenyt paria kovempaa kipaletta lukuunottamatta. Uusi levy on selkeästi suunta parempaan, mutta silti meinaa tulla ikävä alkuaikojen viattoman kaunista pulputusta. Aikaisemmin yhtye suuntasi vahvasti uusille vesille, mutta on nyt alkanut hakea innoitusta menneisyydestä ja samalla menettänyt viehätysvoimaansa.

Oikeastaan en osaa vielä sanoa lopullista mielipidettä levystä. Parhaat biisit ovat todella hyviä, kuten The Pull ja Sophia, mutta osa meinaa kuunteluista huolimatta jäädä kivalta kuulostavaksi mitäänsanomattomuudeksi.

Syy miksi päädyin tänään kirjoittamaan levystä on se, että High Places saapuu ensi helmikuussa Kuudennelle Linjalle jo kolmannen kerran. Ei mikään yllätys sinänsä, sillä bändi on ehtinyt hehkuttaa kutosta Pitchforkissakin asti. Hieno uutinen marraskuun ankeuteen ja tällä kertaa aion myös olla paikalla, kun kaksi edellistä kertaa olen missannut. Toisista bändeistä sitä huomaa vain pitävänsä enemmän kuin toisista.


High Places - Sophia from Thrill Jockey Records on Vimeo.

TOTAALISTA KAUHUA

Todiste nro. 1: Luis Vasquez nähty päivänvalossa - ei vampyyri

Luis Vasquezin luotsaamanThe Soft Moonin musiikki saa voimansa ihmisen alkukantaisista vaistoista: pelosta ja saalistamisesta. Teollisenmaailman pölyihin yhdistettynä lopputuloksena on kauhua, jota koukuttavampaa en tiedä. Ilmaan jää vain yksi kysymys: kuka oli murhaaja vai olimmeko kaikki jo kuolleita?

Uusi Total Decay ep antaa joitakin vastauksia, jos uskallat kuunnella.

Real Estate: Days (Domino)

Vaikka seuraan uutta musiikkia paljon, ei ole mitään takeita siitä, että parin biisin hehkutuksista kehkeytyy pitempiaikaisia suosikkeja. Real Estatesta olen pitänyt bändin ensimmäisestä kiertue cdr:stä asti, jonka poistin aikoinaan lillumasta internetissä. Uusi albumi Days on osa tätä jatkumoa. Se laskeutuu kevyesti vuoden top-5 levyjen joukkoon.

It's Realin uusi video on ihan paras.



Daysin soittaminen ensi kertaa oli kuin tutun karamellin syöminen pitkästä aikaa. Kääreet olivat saaneet uuden designin eikä maustakaan voinut olla enää täysin varma. Makeisen hitaasti sulaessa suun sopukoissa maistelin sen aromeja. Om nom... maistuupa hyvälle, samat vanhat maut ovat tallella, ei ollenkaan hapanta, vanhat hyvät aromit erottuvat entistä selkeämmin. Taidanpa ottaa toisen. Mitä useamman makeisen söin sitä varmempi olin, että kyseessä on yksi suosikki makeisistani.

Musiikillisesti Real Estate tuo edelleen mieleen rannan, aallot, auringonvalon, palmut... mutta ranta on kuitenkin se paikka minne musiikki johtaa. Teksteissä liikutaan lähiöissä - siellä missä arkielämä tapahtuu. Pienillä eleillä yhtye maalaa tarkkoja arkielämän tuokiokuvia: nostalgiaa, etsimistä, toivoa ja tuo esiin tavallisten asioiden kauneuden. Seesteisen pinnan alla piilee aimo annos merkityksiä. Kakkosbiisi Green Aisles tiivistää hyvin mistä bändin musiikissa on kyse:

All those wasted miles
All those aimless drives through green aisles
Our careless lifestyle 
It was not so unwise, no

Kokonaisuudessaan Days on erinomainen pop-levy, jotka lopulta ovat aika harvassa. Suosikkibiiseiksi ovat nousseet ainakin siipimiesten kynimät kappaleet. Instrumentaali Kinder Blumen on kitaristi Matthew Mondanilen (Ducktails) taidonnäyte ja vie vahviten kohti rantaviboja. Basisti Alex Bleekerin kirjoittama ja tulkitsema Wonder Years on toiveikas tuutulaulu, jonka alussa tehdään kunniaa The Zombiesille. Kappaleen lopussa mukaan astuu Mondanilen nestemäisissä pedaaleissa uitettu kitara, joka muutoinkin on yksi Real Estaten vahvimmista aseista.



Joidenkin arvioiden perusteella olen saanut kuvan, että Real Estaten maailma joillekin on liian pliisu. Se ei räjähtele tai tavoittele taivaita, vaan on piirun tarkkaa työtä, jossa ei ole huteja. Kun levyä ajattelee tarkemmin, ihanne voisi olla että oikealla maailmalla ja Daysilla ei olisi kovin paljon eroa. Elämä, kun on päiviä vaan, kuten bändi lopussa toteaa:

There goes the day
Oh what a shame
Its ok, that's all the same
It's all right, it's ok
Because tonight is just another day

Sen kunniaksi on hyvä laittaa Deerhuntermaiset psykedelia jamit pystyyn. Arkielämän euforiaa.



Days@Spotify
Hyvä kansijuttu Real Estatesta@Fader
+ Real Estate coveroi brittibändi Feltiä keittiössä@Fader

Perjantain sekametelisoppa - lusikat edellä!

Ensiksi yritin sovittaa eri aiheita omien otsikkojensa alle, mutta tajusin että ei argumentoinnista tulee yhtään mitään ja that's just fine. Eli sekametelisoppaan mennään lusikat edellä.

Luettuani viime aikoina juttuja Coldplaysta ja Loutallican uudesta levystä tunsin huojennusta ettei minulla ole minkäänlaista tarvetta sotkea lusikkaani niihin soppiin. Sen sijaan lusikoin mielelläni seuraavaa sekametelisoppaa. Se on värikästä ja innostavaa. Mitä Coldplayn uusi levykin saattaa olla kannen perusteella, mutta en tiedä kun ole kuullut.

Kyse on Braidsista, joka alkuvuodesta keräsin esikoisalbumillaan Native Speaker mukavia arvioita ja kivaa pöhinää täysin ansaitusti. Sittemmin huomio on laantunut ymmärrettävällä tavalla, kun uutta hyvää musiikkia syljetään ovista ja akkunoista. Kirjoitin aikoinaan jo tekstin Braidsista innostuspäissäni, mutta poistin sen myöhemmin. Silloin mietin kestääkö Braids kuuntelua. Alkuinnostuksen jälkeen tuntui ettei kestä, mutta Native Speaker levyyn on tullut palattua muutamia kertoja vuoden varrella ja siihen on syynsä.

Braids ei vielä tee maailman omaperäisintä musiikkia muun muassa siitä syystä että Animal Collective ehti apajille ensin. Suoria vaikutteita on havaittavissa, mutta se ei ole ihme. Bändien touhut tuntuvat enemmän sukulaissielujen touhuilta kuin plagioinnilta. Braidsin kokonaisilme on nuorekas, innostunut ja kauneutta sen eri muodoissa hakeva. Varsinkin albumin alkuosa on totaalista herkkupirtelöä makunystyröille. Värien kyllästämä musiikki hyppii ympäriinsä, tulee lähelle ja pakottaa irrottautumaan muoteista. Pari viimeistä biisiä eivät yllä aivan samalla tasolle, mutta se on anteeksiannettavaa.

Erityismaininnan ansaitsee bändin laulaja Raphaelle Standell-Preston. Lusikat soppaan:

Loppuun vielä perjatai-pähkinä: Nyt-liitteen mukaan Coldplay uuden albumin odotetaan pelastavan rock-musiikki ja levy-yhtiönsä Emi. Braids äänitti Native Speakerin 500 dollarilla.

Lee Noble ja suhteeni musiikkiin (wow)

Uudessa Rumbassa (onnistuneesti uudistettu ainakin ensimmäisen numeron perusteella) oli pitkä juttu musiikkibisneksen nykytilasta. Tavallaan se kiinnostaa itseäni musiikin suurkuluttajana, mutta toisaalta tärkein juttu on löytää uutta tai vanhaa musiikkia ja saada kuunnella sitä, oli tapa mikä hyvänsä.

Jo jonkin aikaa musiikista kiinnostuneena itselleni on vakiintunut erinäisiä kanavia joista uutta musiikkia löydän. Silti minkään uuden löytäminen ei ole itseisarvoista tai pakotettua. Sitä vain tuntuu tipahtelevan eteen ja yhä paremmin tunnun tietävän minkälaista musiikkia haluan kuunnella. Samalla musiikkimakuni on viime vuosina laajentunut entistä enemmän uusille alueille ja yhä vähemmän kiinnostaa jo viiteen kertaan tehty musiikki tai tehotuotetut jutut.



Kokeellisuus tai paskat soundit eivät myöskään ole mikään itseisarvo. Silti yhä useammin huomaan vain pitäväni kotikutoisesti äänitetyistä tai uusia musiikillisia ilmaisukeinoja hakevista jutuista. Tuntuu että silloin musiikki saa hengittää - se on pakotonta ja aidompaa. Nautin yhtä lailla hyvin tuotetusta ja artistien visioita esiintuovasta äänimaailmasta, jopa enemmän silloin kun kaikki palikat ovat kohdallaan. Kaikenlainen väkinäisyys ja poseeraaminen ärsyttää, vaikka kyllä sillekin on maailmassa paikkansa.

Kolmen kappaleen saatesanojen kautta pääsen case Lee Nobleen, josta en pari viikkoa sitten ollut kuullut koskaan. Selailin nettiä ja törmäsin blogiin, jossa nähtävissä oli Lee Noblen uuden levyn Horrorism kansi ja saatesanoina Album of the year. Kansi aiheutti reaktioita, vaistoja joita nykyään mielelläni seuraan. Album of the year kommentti ei paina mitään, jos kuulen sen tv:stä dressman äänellä kerrotuna ja jos kyseessä on "maailman suosituin miesartisti" tai jotain vastaavaa. Tutusta ja hiukan luottamusta herättävästi lähteestä yhdessä hienon kannen kanssa lopputuloksena oli yksi vuoden mielenkiintoisimmasta löydöistä.

 Lee Noble - Parents by aania

Lee Noble ei tee maailman helpointa muttei vaikeintakaan musiikkia. Horrorismilla hän yhdistelee synapohjaisia dronemaailmoja lauluntekijämusiikkiin ja siellä täällä voi kuulla ripauksen poppia. Pääasiassa vanhoilla syntetisaattoreilla luodut äänimaailmat ovat hirveän vaikuttavia jo sinällään. Lee Noblen haparoiva ajoittain hyvin syvälle efektoitu tulkinta tuo niille silti lisäarvoa. Instrumentaalien ja laulettujen biisien vaihtelu tuo levylle monipuolisuutta.

Levyn fiiliksestä voi aistia Radioheadmaista levottumuutta ja huolestuneisuutta. Soundien puolesta mieleen nousee ihan konkreettisesti Motion Picture Soundtrack. Lopputulos tuo kuitenkin enemmän mieleen Grouperin lohduttavat äänimaisemat. Mitään loppupäätelmää levystä en vielä osaa antaa, mutta jo tässä vaiheessa se on tehnyt suuren vaikutuksen. Levy-yhtiö Batheticin mukaan Horrorism on shapeshifting wall of sound, a game changer. Kovia sanoja, mutta Horrorism vaikuttaa albumilta, jonka takana kelpaa seistä.



Aikoinaan musiikki intoiluni lähti käyntiin Interpolin Anticsin ja vähän myöhemmin mm. Liarsin Drum's Not Deadin ja Animal Collectiven Feelsin kaltaisten levyjen kautta. Vaikka ne ensin tuntuivat hirveän vaikealta, ne oudolla tavalla kiinnostivat. Niillä on edelleen merkittävä paikka elämässäni. Mitä enemmän musiikkia kuuntelen sitä harvemmin mikään levy tuntuu enää yhtä merkittävältä. Uusia henkilökohtaisia klassikkoja syntyy silti yhä ja uutta mielenkiintoista musiikkia on tarjolla yhä enemmän. Toivon, että ihmiset löytävät uskaltavat löytää sitä. Tai uskon että hyvä musiikki löytää aina kuulijansa markkinointibudjetista riippumatta. Hyvä musiikki, kun ei tule koskaan katoamaan. Horrorismin kaltaiset levyt pitävät siitä huolen.

Horrorism @ spotify

The New Tigers: The New Tigers (Soliti)

Vihdoin. Se voisi olla kuka hyvänsä, mutta olen tyytyväinen että se on The New Tigers. Suomen musiikkikentässä on ollut vakava/valtava melodisen surinapopin muotoinen aukko, jota The New Tigers on onneksi tullut täyttämään.

Pocketful of Sand oli ensimmäinen levyltä tarjottu maistiainen. Se tyrmäsi välittömästi melullaan. Alkutyrmäyksen jälkeen ajatuksia kerätessäni aloin tajuamaan kappaleen sisuksissa piilevän melodisen voiman. Näiden kahden voiman ristisiitoksesta syntynyt kappale hukuttaa sisäänsä, pitää siellä ja ulos astuu hitusen terveempi ihminen.



Levyn avaava World's Greatest Actor ei alkuun aiheuttanut riemun kiljahduksia. Pidin sitä levyn heikoimpiin kuuluvana, väkinäisenä aloituksena, mutta kuunteluiden myötä olen alkanut hahmottamaan kappaleen hapuilevan rakenteen ja tykkäämään siitä. Syy tähän epävarmuuteen löytyy seuraavasta kappaleesta. Velvet Jam taitaa olla suosikkini levyltä upean kitarariffinsä ansiosta. Se onnistuu samaan aikaan olemaan sekä hauraan pop että koolin rock. Girls Are Out to Get Me tarjoilee kauneutta haikeuden muodossa. Kaunista on. Clocks of Destruction päättää levyn euforiseen kitarailoitteluun ja antaa pölyn laskeutua rauhassa.

 The New Tigers : Pocketful Of Sand by Soliti

Jos jotain negatiivista levystä pitää kaivaa, mieleen nousevat laulusuoritukset. Välillä ne tuntuvat jäävän vaisuiksi muuten niin toimivien biisien keskellä. Sama fiilis välittyi, kun näin bändin lämmittelemässä Kurt Vilea. Hyviä biisejä, mutta laulusta puuttui viimeinen nitistys/tulkinta/energia.

The New Tigersista tuntuvat pitävät hyvin monet. Minun mielipiteeni ei ehkä eroa muista millään tavoin, mutta bändin debyytti on hieno levy ja hyvä pelinavaus yhtyeeltä. Se iskee juuri oikeaan saumaan niille musiikin alueille, jotka Suomessa ovat ammottaneet tyhjyyttään. Levy ei mullista mitään, mutta ei sen tarvitsekaan. Se tietää olevansa kelpo tiikeri: saalistuksen jälkeen on aina levon aika.

Widowspeak: Widowspeak (Captured Tracks)

photo by Nicholas Gazin

Widowspeakin debyyttialbumi on ollut kuuntelussa jo hyvän tovin ja täytyy todeta, että tässäpä laadukas kitarapop levy vuosimallia 2011. Vuoden mittaan tipahdelleet singlet nostivat veden kielelle ja kokopitkä jatkaa samoilla linjoilla. Bändin perusasetelma on hyvin yksinkertainen: 2 kitaraa, rummut ja välillä vähän synaa maustamaan lientä. Tilaa jää biiseille, tunnelmalle ja Molly Hamiltonin upealle äänelle. Bändi perustettiin viime vuoden kesällä, joten hidastelusta ei voi valittaa.



Ei ole Hamiltonin vika, että hänen äänensä tuo ajoittain mieleen esimerkiksi Hope Sandovalin. Tämän kaltaisen äänen varaan on hyvä rakentaa levyllinen hyviä pop-biisejä, joita on ilo kuunnella - sopivasti koukkuja ja nautittavia melodioita. In The Pinesin alun kitarasoundien perusteella ostaisin minkä levyn vain. Gun Shyn lopun harmoniat, Fir Coatin iloisempi indiepoppis ovat niin ikään mannaa.



Ajoittain levyltä voi aistia, että bändi ei ole ollut kasassa vielä kovin kauaa. Mutta jos on valmis julkaisemaan näin nopeasti näin hyvää materiaalia niin siitä vain! Pisteet jälleen Captured Tracksille, jonka leiman kanssa ei ole tapana mennä metsään.

Big Troubles: Romantic Comedy (Slumberland)

Viime aikoina en ole hirveästi katsonut romanttisia komedioita. En ainakaan muista. Mieleen nousee ainoastaan 500 Days of Summer, joka oli parhaimpia lajityypin edustajia joita vastaan on tullut. Siitäkin on jo pari vuotta. En voi sanoa tämän "genren" olevan suosikkini, mutta on noita leffoja tullut katsottua ihan kiitettävästi.

Big Troublesin hepuista ei oikein ota selvää. Levyn nimi on Romantic Comedy. He ovat tosissaan mutta levyn nimi on Romantic Comedy. Pääosissa ei jälleen kerran ole Jennifer Aniston ja Ashton Kutcher vaan Romantic Comedy muistuttaa enemmän Joseph Gordon-Levittin ruikutusta Zooey Deschanelin perään.



Romantic Comedy on aika perinteinen ruikutus indierock levy. Asiat ei ole niin hyvin tai ne ovat menneet perseelleen, mutta bändillä on jatkuvasti pilke silmäkulmassa, mikä pitää levyn elossa. Onhan se tylsää, jos ei vaikeista asioista voi lopulta vitsailla tai nauraa niille. Levyn ruikutus ei tunnu niin raskaalta, kun se suodatetaan komedia filtterin läpi. Se on levyn suurin vahvuus.

Big Troubles tiedostaa tämän. Elämän, romantiikan eikä indierockin tarvitse olla niin vakavaa. Miseryn lyriikat tiivistävät tämän aika hyvin:

It's always such a trap

It's always such a shame

Go on and have a laugh

Cause it's always the same

...

I just wanna have some fun..

Itse kappaleet eivät eroa indierockin kaanonista mitenkään erikoisella tavalla. Ne ovat bändin pohdintoja elämästä ja sellaisenaan riittäviä. Lauletaan tytöstä, joka hymyilee vain valokuvia varten ja ei haluta rakastaa enää koskaan. Bändissä on kaksi laulaja-lauluntekijää ja biisit jakaantuvat puoliksi. Alkuun tuntui, että pidän Alex Craigin biiseistä enemmän. Ne ovat suoraviivaisempia ja surisevat enemmän. Ian Drennan on maltillisempi ja perinteisesti popimpi. Lopulta vaihtelu tuntuu luonnolliselta ja tuo monipuolisuutta levylle.

Bändin viimevuotinen debyytti Worry oli makuuhuoneessa äänitettyä säröpoppia. Romantic Comedylla soittaa edelleen sama yhtye vain äänenlaatu on viimeisen päälle viilattu. Se tuo biisit paremmin esille, vaikka ei Worryssa mitään vikaa ole. Kuulaita kitaramelodioita ei enää tarvitse piilottaa särösirkkelin taakse, rumpukone on vaihtunut painaviin rumpuihin, basso kuuluu, laulu kuuluu ja kaiken alla vähän surisee.

Romanttisen komedian haparoivana loppupäätelmänä voin sanoa, että bändin ongelmat ovat edelleen isoja tai pieniä, mutta ongelmia on. Niille kuitenkin muistetaan nauraa. Eikä Josephkaan saanut lopussa Zooeya vaikka Ashton sai Jenniferin, mutta kumpi olikaan se parempi leffa?



Romantic Comedy @ Spotify

St. Vincent: Strange Mercy (4AD)

Strange Mercy on upea levy. Se onnistuu nimensä mukaisesti olemaan oudon puhdistava kokemus. Se on niin harvinaista herkkua, että silloin ei oikeastaan millään muilla arvoilla ei ole väliä - ei oivaltavalla kitaransoitolla, upeilla melodioilla eikä kappaleita tukevilla monivivahteisilla äänimaisemilla. Ne ovat vain osasia albumilla, joka onnistuu nousemaan osiensa summaa suuremmaksi.

Enempää en tahdo lähteä arvioimaan levyä. En ole varmaan kuunnellut sitä tarpeeksi kaikkien salalokeroiden paljastamiseksi. Silti olen vakuuttunut sen hyvyydestä. Näin hyvät levyt ovat harvassa. Siksi niistä kannattaa nauttia parhaansa mukaan ja jättää aivot narikkaan.

Tässä muutama näyte parhaudesta:







//Lisää löytyy Spotifysta. Mutta varoitan, paluuta ei ehkä ole.
//St. Vincentin haastattelu Pitchforkissa

2010: Levyt

Listat on kivoi, vaikka niiden avulla ei voi musiikkia arvottaa. Muut voivat tutkia omaa listaani ja ehkä löytää jotain kivaa tai ajatella, että eihän toi tiedä mitään.

Tänä vuonna listaaminen oli todella vaikeaa, koska hyviä levyjä on tullut niin paljon. Monia hyviä levyjä olen varmasti jättänyt huomioimatta. Välillä tuntuu, että levyjä on tullut kuunneltua liikaakin. Onko se mahdollista? Alla oleva lista on oma mielipiteeni eikä siitä tarvitse pitää. Olisi kiva kuulla kommentteja ja ehdotuksia levyistä, joita olen missannut. Kaikki tietää kuitenkin paremmin ite. Linkit spotifyyn, mikäli levyt siellä, muuten myspaceen. Ja ilman isompia selittelyitä tältä näyttää oma listani:

20. Lower Dens: Twin-Hand Movement (Gnomonsong)

20. sija kuuluu potentiaaliselle yllättäjälle. En ole vielä ehtinyt kuuntelemaan levyä tarpeeksi muodostaakseni kunnon mielipidettä, mutta silti se kolkuttelee listalle. Luultavasti se tulee ajan kanssa nousemaan. Voin toki olla väärässä.

19. Owen Pallett: Heartland (Domino)

Alkuvuoden levy, joka on ollut pitkään kadoksissa. Nyt listauksia miettiessä ei tänä vuonna kuitenkaan löytynyt 20:tä tätä parempaa levyä. Hieno ja nautittava kokonaisuus persoonalliselta artistilta. Tavastian keikka oli hieno. Caribou coverin, kun saisi vielä levylle....

18. High Places: High Places vs. Mankind (Thrill Jockey)

Pieni pettymys kokonaisuudessaan, mutta bändin ainutlaatuinen ja kerroksellinen soundi pitää levyn listalla. Paljon hyviä biisejä, mutta parissa kohtaa levy lähtee hitusen verran harhailemaan sivupoluille.

17. Four Tet: There is Love in You (Domino)

Pitää sitä elektroonista musiikkia listalla olla muuten niin kitara painotteisella listalla. Levy on täynnä lempeetä biittiä ja ambienssia. Hyväilee korvia ja sielua.

16. Emeralds: Does It Look Like I'm Here? (Editions Mego)

Menin ensimmäiselle kaupalliselle avaruuslennoille. Kaiuttimista soitettiin tätä levyä. Joku pyysi sammuttamaan tämän paskan. Sen jälkeen kuulosti kuitenkin aivan samalta. Pitkät dronekaaret vaihtuivat tällä levyllä hallitumpiin avaruudellisiin "syna"pop paloihin ja sci-fi takaa-ajoihin. Toimii vain niin hyvin! mm. opiskellessa.

15. Former Ghosts: New Love. (Upset The Rhythm)

Kerrankin on siistiä olla eri mieltä kuin musiikkimediat esim. p4k, koska hyvin usein makumme menevät aika yksiin. Onko siinä jotain väärää? En jaksa enää välittää. New Love on taidokas ja hetkittäin raivokas levy särkyneestä sydämmestä. Hyvää tummaa elektronista ja kokeellista pop-musiikkia.

14. Woods: At Echo Lake (Woodsist)

Uusi Woods on suoraviivaisempaa ja biisikeskeisempää, mistä tykkään itse enemmän. Woods kuulostaa nimensä mukaan edelleen siltä kuin levy olisi äänitetty metsässä. Lo-fi ei ole itsetarkoitus vaan se vain on, koska se kuulostaa hyvältä. Hyviä folk/pop biisejä kauttaaltaan maustettuna metsän äänillä ja pörinöillä.

13. Minä ja Ville Ahonen: Minä ja Ville Ahonen (Johanna Kustannus)

Ville Ahonen tuli aika puuntakaa, positiivisesti. On erittäin mukava kuulla hyvin sanoitettua ja tehtyä suomalaista musiikkia, joka ei pelkää kulkea vasenta laitaa pitkin, ja joka tunkeutuu luihin ja ytimiin. Tulevaisuudessa aion pitää korvia auki enemmän kotimaiselle musiikille.

12. Julian Lynch: Mare (Olde English Spelling Bee)

Salakavalan vähäeleinen ja silti paljon sisältävä levy. Hätäisempi kuuntelija saattaa missata koko levyn hienouden. Onko tämä folkkia vai ambientia? En tiedä. Se on jossain siellä välissä. Superherkullisen levystä tekevät kaikki eri soittimet, joita en osaa edes nimetä. Yllättävä ja täydellinen chillailu, himmailu levy, joka ei ole pelkkää äänitapettia. Kaikkien pitäisi kuunnella.

11. Wild Nothing: Gemini (Captured Tracks)

Kun olin pieni, äitini luki minulle iltasatuja. Uusi satusetäni on vasta vähän yli parikymppinen Jack Tatum  ja hänen yhtyeensä Wild Nothing. Lapsuuden nostalgiaa huokuva 80-luvulle kumartava pop-levy, joka rauhoittaa ja tuottaa hyvää mieltä, vaikka pohjavireet saattavat ajoin olla synkkiä.

10. Liars: Sisterworld (Mute)

Outo levy. Vaikea levy. Tähänkin levyyn on ollut vaikea päästä sisälle. Levyn maailma on vainoharhainen ja hidas. Muutamissa kohdissa jännitys ja raivo purkautuu. Joku kirjoitti, että levystä saisi hyvän soundtrackin kauhuleffaan. Lopussa on havaittavissa pientä lämpöä. Mikään muu levy ei vain kuulosta tältä ja siksi se on niin ainutlaatuinen. Sisterworld ei ole paras Liars levy, mutta se on silti hyvä, outo ja ainutlaatuinen.

9. Beach House: Teen Dream (Sub Pop)

Eka kelasin ettei tää levy tulis olemaan näin korkealla. Kieltämättä en ole levyä vuoden mittaan hirveästi kuunnellut alkuvuoden jälkeen. Nyt tätä listaa miettiessä kuuntelin levyn kerran, jos toisenkin ja on se vaan hyvä levy. Ei lähellekkään yhtää huonoa biisiä. Beach House on kehittynyt edellisestä Devotion levystään. Kaikki kuulostaa paremmalta, koskettimet, kitarat, rummut ja laulu, josta täytyy antaa Victoria Legrandille vuoden laulaja -palkinto.

8. Tame Impala: Innerspeaker (Modular)

Kehyskertomus: Bongasin bändin keväällä Gorilla vs Bearista ja etenkin nimi jäi mieleen. Ennen kuin olin kuullut musiikkia, ajattelin bändin olevan jotain Sublime Frequenciesin julkaisemaa Afrikka musaa. Oli pakko kuunnella. Yllätyin positiivisesti. Levy happoilee rapeasti ja leijuu värikkäästi. Melodiat hyväilet korvia. Psykedeelinen rock ei ole koskaan oikein iskenyt ennen tätä. Sitä en vain tajua, että miksi levyn Euroopan julkaisua piti pantata monta kuukautta? Prkl!

7. Deerhunter: Halcyon Digest (4AD)

Jotenkin Halcyon Digest on ollut vaikea levy itselle. Odotin levyä ja alkuun se oli pettymys. Eihän tästä ole pakko tykätä, mutta kun olen tykännyt kaikesta mitä Deerhunter on tehnyt. Levy on kuitenkin hiipinyt aina uudelleen kuunteluun niin kuin hyvillä levyillä on tapana. En voi vieläkään sanoa sitä paremmaksi kuin edeltäjänsä, mutta on minulla koko elämä aikaa. Yleensä ne hitaat jutut on niitä parhaimpia. Samuli Knuuti kiteytti levyn hyvin Rumban arviossaan: "Halcyon Digest on on helposti kuunneltava, mutta vaikeasti hahmotettava levy."

6. Beach Fossils: Beach Fossils (Captured Tracks)

Vuoden pop-levy. Ei tämä ole millään lailla erikoinen levy. Se on levy täynnä hyviä biisejä ja tykkään levyn yksinkertaisen tehokkaasta äänimaailmasta: kitarat ja laulu kaikuvat, rummut paukkuvat monotonisesti. Keväällä tätä tuli kuunneltua niin paljon ettei enempää edes pysty. Nyt vihdoin sain levyn atlantin takaa, kun ei sitä täältä saa. Joku vain varasti ensimmäisen kappaleen matkalla tai se päätyi atlantin pohjaan kalojen ruuaksi.

5. Abe Vigoda: Crush (PPM/Bella Union)

Abe Abe Abe minkä taas teit? Suunnanmuutoksen? Kyllä! Hyvän levyn? Kyllä. Osasin odottaa uudelta levyltä muuta kuin tropical punkia. Throwing Shade oli silti yllätys ja kesti hetken päästä jyvällä biisistä ja koko levystä. Ehkä kuvaavinta on se, että Throwing Shade taitaa olla tällä hetkellä vuoden kuunnelluin biisini. Hitaasti hyvää tulee ja levy alkaa aina kummittelemaan uudestaan takaraivossa. Oli myös hienoa nähdä bändi livenä Tukholmassa.

4. Women: Public Strain (Jagjaguwar)

Womenin olin jo hiukan unohtanut ennen uutta albumia. Mikä oli hyvä asia, koska odotukseni eivät olleet liian korkealla. Eyesore oli rakkautta ensi kuunteluilla ja koko levy aukeni pikku hiljaa paljastaen uusia suosikkeja - koko levyn verran. Bändin visio on kehittynyt ja kokonaisuus sekä biisit ovat tällä kertaa entistä paremmin hallussa. Melu kohtaa melodian ja lopputulos on harvoin kuulostanut paremmalta. Toivottavasti bändi saa ratkottua erimielisyytensä ja tuottaa lisää herkkua, koska uskon sillä olevan monia muita paremmat edellytykset siihen.

3. Infinite Body: Carve Out The Face Of My God (PPM)

Sulattaa jäiset aivot. Pimeiden ja kylmien aikojen levy. Kun lumi puhaltaa naamaan ja väsyttää, on syytä sukeltaa suloiseen meluun, jonka alla pesii suloinen melodia. Levy raastaa tunteesta tunnelmasta toiseen luoden hienon kokonaisuuden. Mm. tämä levy todistaa ettei musiikissa tarvita rytmejä. En ole aikaisemmin jäänyt mihinkään drone artistiin tai levyyn yhtä pahasti koukkuun. Ilman melua tämä menisi  yleisesti määritellystä rentoutumismusiikista, mutta melu tekee siitä juuri niin nautittavan. Levyn kannet ovat vuoden hienoimmat.

2. Titus Andronicus: The Monitor (XL)

Alkuvuoden ehdottomasti kovin levy. Pitkään epäilin pystyykö mikään muu levy kiilaamaan levyn edelle tällä listalla. Viime aikoina levyä en ole hirveästi kuunnellut levyä, mutta keväisten tunteiden muistelot riittävät nostamaan sen kakkospaikalle. Vuoden suuruudenhulluin kokonaisuus, joka menee yli sieltä missä rima on korkeimmalla laskeutuen tyylikkäästi kännissä ojan pohjalle. Vieläkin ylistykset meinaavat mennä hulinoiksi, kun yritän kirjoittaa levystä. Hieno kehyskertomus sisällissodasta, taisteluista, kännäämisestä ja yhden miehen sydänsuruista. Tekee mieli lähteä barrikaadeille. Propsit vuoden toiseksi hienoimmista kansista.

1. No Age: Everything In Between (Sub Pop)

Ykköslevyn valinta tuntui jopa liian helpolta. Olenko puolueellinen? Lempibändi = vuoden ykköslevy. Levyä on äärimmäisen helppo kuunnella. Tuntuu kuin sen sisältämät äänet olisi suunniteltu värähtelemään samalla taajuudella itseni kanssa. Ei ole väliä sisältäisikö levy biisejä vai vain pelkkää ääntä. Muilla yhtyeillä ei vain ollut mitään mahdollisuuksia, eikä siinä ole mitään pahaa. Ei varmasti mikään yleinen vuoden levy, mutta itselleni kyllä. Levy on todella tasainen kokonaisuutena ja yksittäisiä biisejä on vaikea nostaa yli muiden. Kuvaavaa on, etten vieläkään tiedä lempibiisiäni levyltä. Levystä tulee hyvä mieli, olo. Sen kanssa voi myös angstata. No Age on laajentanut skaalaansa onnistuneesti. Tuntuu, että mitä tahansa he tekevät se on hyvää. Toivon mukaan myös tulevaisuudessa.


Nämä levyt eivät yltäneet listalla, mutta niitä ei kannata unohtaa:

Big Troubles: Worry
Spectrals: A Spectrals Extended Play
Weekend: Sports
Small Black: New Chain
Delay Trees: Delay Trees
Yellow Swans: Going Places