Silk Flowersin aikaisempi tuotanto on taiteillut hyvät ja loistavan rajamaastossa juuri kuitenkaan ylittämättä rimaa. Uuden levyn sinkkulohkaisut antoivat lupauksia siitä, että nyt kaikki palikat alkavat vihdoin olla kohdillaan. Levyn on tuottanut MNDR, jonka joka puolelta internetiä vastaan tulleet mainosbannerit ovat vain ärsyttäneet allekirjoittanut, mutta Ltd. Formilla Silk Flowers kuulostaa aikaisempaa paremalta. Se kuulostaa myös melodisemmalta ja laulaja on kehittynyt roimasti. Aikaisemmin vokaalit olivat yksi bändin pahimmista riippakivistä. Syvä baritoni kuulosti lähinnä tukkoiselta ja toi mieleen hukkuvan Darth Vaderin. Nyt laulussa on lämpöä ja enemmän sävyjä, mikä pätee koko albumiin.
Kolme ensimmäistä kappaletta ovat instrumentaaleja eikä se oikeastaan haittaa ollenkaan. Synanakutuksina ne kantavat kestonsa hyvin eikä niiden olemassaolon tarkoitusta tarvitse edes epäillä. Vain 3/9 levyn biiseistä kuullaan laulua. Niistä levyn huippukohdiksi nousevat eritoten päätösraita A Brush Throught The Dust (National fanit kuunnelkaa) sekä aikaisemmin bloggaamani Band of Color. Muista raidoista erikseen mainittakoon Frozen Moments, joka taas todistaa, että laulua ei aina tarvita.
Kokonaisuudessaan Silk Flowers pyörii edelleen väriympyrän tummemmalla puolella, mutta en kutsuisi tätä kovin synkäksi. Hyvää syniin, hälyyn ja entistä enemmän melodisuuteen nojaavaa jonkinsortin wave musiikkia. Jos maistuu, niin luottolafka PPM julkaisi levyn kuun alussa. Suomesta ei taida vielä löytyä, mutta internet on ihan hyvä keksintö.
Crush on levy, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Olen ollut innostunut. Olen pelännyt. Joskus siinä ei ole ollut mitään järkeä. Joskus olen unohtanut asian. Ehkä olen hullu. (Ehkä olen Olavi Uusivirta) Maanantaina levy on viimein kaupoissa!
Ensimmäisenä mieleeni tulee, että Abe Vigoda on kameleontti. Useimmat bändit, joista tykkään ovat. Abe Vigoda vain näyttää olevan siitä pahemmasta päästä. Tyylin vaihdokset ovat niin suuria, että se laittaa aluksi ajattelemaan, että mitä vittua?!? Sen jälkeen alan päästä kärryille ja lopulta rakastan. Ainakin aina tähän asti. Tutustuin bändiin vuoden 2008 alkupuolella ennen bändin "läpimurtolevyä" Skeleton, joka esitteli nuoren "tropical punk" bändin. Biisien keskikesto oli 2 minuutin luokkaa ja hengähdystaukoja tarjosivat nopeat puolen minuutin noise rypistykset. Heti Skeletonin perään yhtye tarjosi vuoden 2009 alussa Reviver EP:n, jolla soitti ensiksi täysin eri yhtye. Biisit kestivät 4 minuuttia, temmot olivat rauhallisempi ja vokalisti Michael Vidalin ääni ei enää kiekunut korkealla vaan antoi palaa matalammin ja kehittyy edelleen arvaamattomasti. Ensireaktioni oli onko tämä nyt varmasti oikea levy? Levy-yhtiön tiedotteessa luki jotakuinkin "your going to flip when you hear new Abe Vigoda" no todellakin. Lopulta Reviver oli viime vuoden suosikki julkaisujani. Kokonaisuudessaan bändin kehitys on ollut pitkä Sky Route/Star Roof levyn no wave melusta Kid Cityn trooppinen punk vaihe ykkösestä nykypäivään.
Reviver EP:n myötä vanha rumpali Reggie Guerrero jätti bändin, koska muu bändi halusi panostaa uraansa enemmän ja uudeksi rumpaliksi tuli Dane Chadwick, joka toi mukanaan rumpukoneet ja synat. Hänen vaikutuksensa bändin uuteen suuntaan on varmasti ollut suuri. Synat ovat mukana lähes joka raidalla, rytmit ovat monotonisempia, vaikka mukana on yhä (onneksi) tuttua villiä rumpujen paukutusta. Tsekkaa November. Musiikki on helpommin lähestyttävää ja kappalerakenteet normaalimpia. Parempi tuotanto ei ole kuitenkaan tuhonnut bändin punkjuuria ja ilmaisu on edelleen sopivan rosoista. Jokaisessa kappaleessa seikkaillaan omassa äänimaailmassaan ja kokonaisuudesta löytää paljon korvakarkkia. Levy kuulostaakin todella hyvältä, vaikka aluksi tunkkaiselta verrattuna aikaisempien levyjen luomu soundeihin.
Biisimaistiaisten myötä aloin jo huolestua, mutta onneksi aivan turhaan. Levy iski heti ensikuuntelulla kovaa ja paranee vain ajan myötä. En jaa ihmisten mielipiteitä, jotka ovat parjanneet levyä internetissä. Avarakatseisuutta ihmiset! Kuka lopulta haluaisu kuulla Skeletonin osa 2. Levy kuulostaa törkeän hyvältä, mitä lie cold waveksi tai new waveksi tätä voi kutsua. Throwing Shade vaikutti ensi sinkuksi hiukan tylsältä, mutta levyn kokonaisuuteen se sopii mutkattomasti ja maistuu hyvälle. Crush saattaa olla paras kappale, jonka yhtye on tähän mennessä kirjoittanut. Repeating Angel on upea 6 minuutin hituri, joka yksinkertaisuudessaan on jotain erittäin hienoa. Synia ei tosiaan voi olla huomaamatta ja tällä levyllä ne ottavat hallitsevan roolin. Jos jotain jään kaipaamaan, niin pienet noisehäröilyt johonkin väliin olisivat olleet poikaa, mutta eivät pakolla olisi sopineet levyn kokonaisuuteen. Kokonaisuutena levy on yksi tämän vuoden persoonallisimmista indierock levyistä. Näin lavea yleistys sallittakoon.
Silti bAbe Vigoda kuulostaa edelleen eniten itseltään, oli tyyli mikä tahansa. Bändin jäsenet ovat nuoriksi herroiksi ehtineet jo pitkälle, ja kameleontin tulevaisuutta on mielenkiintoista seurata. Bändi kehittyy eikä pelkää siirtyä uusille urille. Enkä voi sille mitään, että Crush on yksi vuoden suosikkilevyistäni. Ei se väärin oo. Pientä ihastusta on edelleen ilmassa.
Koko levy streamattivissa täällä tämän viikon loppuun ja maanantaina sitten levykauppaan.
Olen kirjoittanut Infinite Bodysta parikin kertaa aikaisemmin, mutta en uusimmasta levystä Carve Out The Face Of My God. Aiheesta on kuitenkin pakko jatkaa, koska en ole päässyt yli siitä kuinka hyvä levy tämä on. Tästä vuodesta on virallisesti tulossa huikea levyvuosi jo tässä vaiheessa ja väitän, että tämä levy on yksi vuoden 2010 parhaista levyistä. Carve Out The Face Of My God ei varmasti koskaan tule saamaan ansaitsemaansa arvostusta, mikä on ymmärrettävää, koska se ei ole todellakaan kaikkien musiikkia. Se ei soi radiossa, tv:ssä eikä sitä soiteta juhlien taustamusiikkina. Silti se ansaitsee mahdollisuuden tulla kuulluksi. Infinite Body - Dive by matthewflaherty
Infinite Body on Kyle Parker Los Angelisista. Hän teki aikaisemmin puhdasta noisea Gator Surprise nimellä. Infinite Body syntyi, kun hän kyllästyi raakaan noiseen ja päätti tehdä jotain iloisempaa. Parkeria voi kuvailla 2000-luvun säveltäjäksi. Orkesterin sijaan, välillä tuntuu kuin kuulisi jousisoittimia (A Fool Persist), hän käyttää elektroniikkaa ja koskettimia. Levyä on vaikea pukea sanoiksi, kyse on enemmän tunteista ja mielikuvista. Levyn äänimaailma on yksinkertaisen raaka ja lempeä. Kauneus kohtaa melun. What They Wanted To Be Was Useless kuulostaa turhautuneelta ja raastaa äänillään. Lived On Its Knees on pelkkää leijumista ja hyvää oloa. Levyn avausraita Dive käskee sukeltamaan levyn maailmaan. Pikkuhiljaa kasvavan rätinän sekaan ilmestyy lempeä kosketin melodia. Mitä kovempaa levyä kuuntelee sitä paremmalta se kuulostaa. Monien drone/noise/ambient levyjen mukana tulee matkattua toisiin maailmoihin, mutta tässä levyssä tuntuu kyse olevan juuri tästä hetkestä, ihmisistä ja ympäröivästä maailmasta.
Carve Out The Face Of My God tuntuu ainutlaatuiselta kaiken muun musiikin seassa. Se on jotain mitä en ole aikaisemmin kuullut. On virkistävää kuulla jotain mitä en täysin ymmärrä. Luultavasti levy jää vain pienen piirin suosikiksi, mutta siinä on ainesta oman genrensä klassikoksi.
